Kukakirja

Only Human (Gareth Roberts)

Gareth Roberts (2005) Only Human.

–

Gareth Roberts on koonnut Only Human -kirjaansa mahtavan porukan: yhdeksäs Tohtori, Rose Tyler ja Jack Harkness ovat matkalla Kegron Pluva -nimiselle planeetalle. Hätäilmoitus aikavääristymistä saa joukkion kuitenkin suuntaamaan Tardiksen maapallolle vuoteen 2005, jossa liikku neanderthalinihminen

Juonipaljastuksia

Tohtori seuraa neandethalilaisen (nimeltään Das) aikalinjaa ja yrittää viedä tämän takaisin omaan aikaansa. Se epäonnistuu, koska Das on siirtynyt tulevaisuuteensa käyttäen repäisymoottoria (rip engine), minkä vuoksi hänen ruumiinsa ei kestä enempää aikamatkailua.

Ratkaisu on siis yksinkertainen: Jack jää opettamaan Dasille elämää nykyajassa. Tohtori ja Rose seuraavat aikalinjaa menneisyyteen ja selvittävät, miksi koko aikahyppy tapahtui.

Tähän asti kaikki on ihan hyvin. Myös kirjan rakenne on miellyttävä. Välillä saamme seurata Tohtorin ja Rosen kamppailua menneisyydessä, välillä lukea Dasin päiväkirjaa 2000-luvun omituisuuksista ja Jackin kommentteja homman etenemisestä.

Mutta.

Roberts on ottanut aikamoisia vapauksia luodessaan menneisyyden homo sapiens -ihmisten ja neanderthalilaisten kulttuuria. Esimerkiksi nykykulttuurimme kaltaiset hääseremoniat jääkauden ihmisten heimossa ovat pikkuisen liikaa hyväksyttäviksi ilman kritiikkiä. Hän on myös kirjoittanut neanderthalilaisille – sinänsä kiinnostavan ja juonta tukevan – ominaisuuden: he eivät ymmärrä valehtelua. Heille kaikki puhuttu on totta, ja siksi heitä on helppo höynäyttää.

Kaikki tämä on niin kummallista historiallista hömppää, että siinä sivussa menneisyyteen pesiytyneet, kaukaa tulevaisuudesta tulleet tutkijat, jotka luovat uuden ihmissuvun ja mm. irrottavat Rosen pään tämän ruumiista, menevät alas surutta. Tai no, se pään irrottaminen on kyllä hiukan liian karnevalistista.

Lisäksi suhtaudun todella karsaasti leikinlaskuun ihmisten ulkonäöstä. Kun neanderthalilainen Das löytää itselleen 2000-luvulta vaimon, meille muistetaan kertoa todella monta kertaa, miten ruma tämä nainen on. Jopa hänen isänsä itkee onnesta, kun tytär kelpaa jollekulle. Ei kivaa.

Juonipaljastus päättyy

Vaikka Jack on yksi kirjan päähenkilöistä, hän saa tarinassa todella vähän tilaa. Hänen kamppailuaan selvitä peräti kuukauden verran 2000-luvun tylsyydessä seuraisin mielelläni enemmänkin.

Kirja on hauska hahmojen ja dialogin tasolla, mutta tarinassa on liikaa epäuskottavaa historiaa. Toisaalta saamme myös tietää lisää joistakin perin tutuista asioista. Tiesitteko esimerkiksi, että ääniruuvimeisselissä on 29 tietokonetta?

I Am a Dalek (Gareth Roberts)

Gareth Roberts (2006) I Am a Dalek, 104 s.

–

I Am a Dalek on noin satasivuinen Quick Reads -sarjan Tohtori-kirja. Kirja alkaa, kun kymmenes Tohtori vie Rose Taylorin kuuhun. Pari hyppää avaruuspuvuissaan ulos Tardiksen ovesta ja huomaakin olevansa varsin englantilaisessa pubissa.

Juonipaljastuksia

Tohtori selvittelee, mikä Tardiksen suunnitustaidoissa meni taas vikaan, ja Rose jää kyydistä, kun Tardis nappaa Tohtorin toisaalle. Rose todistaa onnettomuuden, jonka jälkeen auton alle jäänyt (ja selvästi menehtynyt) nainen nousee maasta täysin terveenä, ja lähtee seuraamaan tätä ihmenaista.

Tohtori päätyy parin kilometrin päähän arkeologisille kaivauksille. Kaivannosta löytyy dalek.

Supervoimat saanut nainen ja dalek liittyvät tietenkin yhteen. Seuraa erinäisiä kuolemia (esimerkiksi Tohtorin kanssa ystävystynyt arkeologi kuolee, mikä tuntuu kauhealta).

Loppuratkaisuun liittyy todella yllättävästi Tohtori, joka suostuu lähettämään dalekin tuhoamaan muita, asuttuja planeettoja. Miksei sitä voi toimittaa asumattomille seuduille? En ymmärrä. Onneksi mystiset, epäinhimilliset voimat saanut nainen ratkaisee tilanteen toisin.

Juonipaljastus päättyy

Gareth Roberts on kirjoittanut menevän toimintaseikkailun. Lyhyessä sivumäärässä siirtymät ovat välillä vähän rajuja – päätöksenteolle kaipaisi enemmän perusteluja ja aikaa. Toisaalta maaseudulla riehuva dalek perustelee kiirentunnun varsin uskottavasti.

Hidden (Steven Savile)

Steven Savile (2008) Hidden. Torchwood Tales. Read by Naoko Mori.

–

Äänikirja Hidden on osa Torchwood Tales -kokoelmaa. Lähes kahden ja puolen tunnin mittaisen kirjan lukee Toshiko Satoa näyttelevä Naoko Mori.

Lukijan rytmi ja artikulaatio jotenkin häiritsee kuuntelemista aluksi, mutta siihenkin tottuu. Vauhdikkaasti etenevissä kohtauksissa tosin ärsyttää jäädä kuuntelemaan, mitähän lukija mahtoikaan sanoa.

Juonipaljastuksia

Hidden käyttää Torchwoodissa toistuvaa teemaa: Jack Harkness katoaa ja muissa herää epäilys, että pahoilla teillähän kapteeni taas on. Hänestä uskotaan heti pahinta mahdollista, ja kun poliisi vangitsee Jackin epäiltynä murhasta, tiimi alkaa selvittää juttua tietämättä ketä uskoa.

Juoni kietoutuu DNA:n ja salaseurojen ympärille. Osittain tarinassa on vahvat Da Vinci -koodi -vibat, vaikkeivät latinan kielellä nimetyn salaseuran jäsenet sentään ole munkkeja.

Porukkaa kuolee oikealla ja vasemmalla, ja Iantokin joutuu sairaalaan varsin vakavan murhayrityksen seurauksena. Toshiko selvittää lähes koko jutun yksin hubissa sillä välin, kun muut kuljeskelevat vaarallisesta tilanteesta toiseen. Lopulta kyse ei ole mistään maan ulkopuolisesta eikä ehkä edes rikollisestakaan (niitä murhia ja murhayrityksiä lukuunottamatta).

Juonipaljastus päättyy

Toshikon tiedonhankintakyvyt ovat kirjassa isossa roolissa. Aika paljon aikaa käytetäänkin erilaisten arkistomateriaalien lukemiseen ja päättelyketjujen avaamiseen. Tällaisten kohtauksien seuraaminen kuuntelemalla on varsin raskasta, kun yrittää muistaa, minkä niminen missäkin aineistossa mainittu tyyppi olikaan tehnyt ja mitä.

Kirjassa on muutenkin äänikirjaksi epäselviä kohtia. Useinkaan ei esimerkiksi sanota ääneen, kuka puhuu. Dialogin seuraaminen jää täysin lukijan eläytymisen varaan; tulkitsemalla hänen ääntään voi päätellä, milloin puhuja on Gwen, milloin Owen tai Ianto.

Ydinjuoni on kiehtova, mutta Torchwoodin aika menee enimmäkseen toiminnallisissa kohtauksissa, jotka eivät vie johtolankojen selvittelyä kauheasti eteenpäin. Tarina olisi vaatinut vähän rakenteellista ryhtiä ollakseen sujuvaa kuunneltavaa.

Slow Decay (Andy Lane)

Andy Lane (2007) Slow Decay.

Torchwood-kirjasarja, osa 3.

–

Slow Decay -kirjan kansi on niitä, joita en haluaisi katsella. Kun luin kirjaa, jätin sen aina takakansi ylöspäin pöydälle, jotten joutuisi näkemään kuvaa.

Juonipaljastuksia

Gwen Cooperin ja Rhys Williamsin parisuhdeongelmat sen kuin kasvavat. Rhysin varsin kaunis naispuolinen työkaveri jää kodittomaksi ja muuttaa Gwenin ja Rhysin luo asumaan (selvänä aikomuksenaan tunkeutua pariskunnan väliin). Rhys alkaa laihduttaa saadakseen enemmän Gwenin huomiota ja Gwen jahtaa jotakuta, joka syö ihmisiä.

Juoni pyörii Gwenin ja Rhysin ympärillä. Samaan aikaan kun Gwen selvittelee, että ihmissyönnin takana on alienien myymä laihdutusvalmiste, joka saa nälkiintyneet laihduttajat lopulta kannibalismin pariin, Rhys syö tätä nimenomaista valmistetta ja ajautuu myös lähes työkaverinsa syömäksi.

Owen pitää seuraa yhdelle ihmissyöjä-laihduttajalle, jonka Torchwood on vanginnut hubiinsa (ja ihastuu). Tälläkin tarinalla on kauhea, verinen loppu.

Juonipaljastus päättyy

Andy Lane on kirjoittanut sujuvan tarinan, jossa on raakoja, epäinhimillisiä murhia ja paljon kuvottavaa syömiskuvastoa. Torchwood-kirjasarjan kolmas osa on aiempia osia nopealukuisempi ja kevyempi, eikä tarinassa ole keinotekoista kikkailua.

Border Princes (Dan Abnett)

Dan Abnett (2007) Border Princes.

Torchwood-kirjasarja, osa 2.

–

“The End of the World began on a Thursday night in October, just after eight in the evening”, alkaa Torchwood-kirjasarjan toinen osa, Dan Abnettin kirjoittama Border Princes. Ja sitten se on menoa.

Juonipaljastuksia

Torchwoodissa on uusi jäsen, James. Kirja ei ala selittää, miten James on on joukkoon päätynyt, mutta hän vaikuttaa solahtaneen mukaan varsin hyvin. Hänellä on oma roolinsa, ja kaikki pitävät hänestä. Gwen suorastaan rakastaa.

Cardiffilaiset (Torchwood-tiimiä myöten) saavat äkillisiä päänsärkyjä ja heidän puheentuottonsa muuttuu. Sanat tulevat suusta ulos väärässä muodossa.

Päänsäryt ja puheen ongelmat sekä siitä etenevä zombiutuminen johtuvat eräänlaisesta pelistä, joka on joutunut jostakin toisesta maailmasta maapallolle. Ongelmana on, että ihmisaivot eivät pysty käsittelemään peliä vaan menevät siitä sekaisin.

Mutta koska kyseessä on Torchwood, pelkkä ihmisiä piinaava peli ei riitä. Kaupunki on monin tavoin sekaisin, myös ajallisesti: 1800-luvulla purettu kirkko ilmestyy takaisin olemassaoloon. Jack Harkness ja Toshiko Sato menevät tutkimaan rakennusta.

Tämä on kaikista Torchwood-kirjoista syvimmin mieleeni kummittelemaan jäänyt kohtaus: Jack ja Tosh ovat kirkossa, kun se katoaa uudelleen. Ainut yhteys heihin on katkeileva puhelinlinja, jonka kautta Jack kertoo katkonaisia, kauhistuttavia havaintojaan. On selvää, etteivät Jack ja Tosh tule koskaan pääsemään omaan aikaansa takaisin. (Tietysti he pääsevät.) Ja kun he pääsevät, he eivät suostu puhumaan mitään kokemastaan.

Mitä kirkossa tapahtui? Missä Jack ja Tosh olivat? Me emme saa koskaan tietää.

Tarinan ydin on kuitenkin James, ja se, kuka/mikä hän on. Gwenille ja Jamesille kirjoitettu rakkaussuhde on vähän liikaa; Gwen on jättämässä Rhysin ja aloittamassa uutta elämää Jamesin kanssa. Miten tällainen asia pitäisi vain kevyesti sijoittaa Torchwoodin aikajanalle, osaksi Gwenin ja Rhysin suhdetta? Mutta kaikelle löytyy selitys, ja Jamesista joudutaan luopumaan varsin konkreettisesti.

Juonipaljastus päättyy

Border Princes on tunnelmaltaan uhkaava ja pitää lukijaa varsin pitkään epätietoisuuden tilassa. Juonen olisi voinut ratkaista toisinkin – mystinen, uusi Torcwhood-jäsen ei ole ihan helppo asia hyväksyä ilman selityksiä – mutta arvostan Abnettin toivetta pitää lukija pimennossa. Pimennossahan koko Torchwoodin tiimikin on, lähes viimeisille sivuille saakka.

Wishing Well (Trevor Baxendale)

Trevor Baxendale (2007) Wishing Well.

–

“I understand quite a lot of things. Quantum physics and time travel. Black hole theory and cellular regeneration. I even understand cricket.”

Trevor Bexendalen kirjoittama Wishing Well ansaitsisi toisenlaisen kansikuvan. Okei, on kirjassa myös pääkalloja ja kaivosta tosiaan hehkuu outoa, vihreää valoa, mutta tämä ei ole mikään suoraviivainen Doctor Who -tarina, jota on maustettu kauhuelementeillä. Kansi johtaa harhaan.

Juonipaljastuksia

Tarina alkaa, kun 10. Tohtori ja Martha Jones saapuvat englantilaiseen maalaiskylään. Kylän keskipisteenä on kaivo, jonka pohjalla huhutaan odottavan aarre. Samaan aikaan, kun Tohtori ja Martha juttelevat paikallisten kanssa, kaivon alla touhuaa kolme miestä kaivamassa tietään kohti aarretta.

Kaivossa on jotakin, mikä kiusaa Tohtoria. Hän päättää laskeutua kaivoon köydellä. Pitkän (liian pitkän) laskeutumisen lopputuloksena Tohtori on jumissa kaivon pohjassa, eikä hänen mukaan ottamansa radiopuhelinkaan toimi.

Tässä on tarinan ydin: on ahdasta, asiat etenevät hitaasti, maan pinnalla ei tiedetä, mitä kaivossa tapahtuu. Onko Tohtori vaarassa? Onko kaivossa edes mitään tavallisesta poikkeavaa? Miten pelastajat pääsisivät kaivoon?

Vaikka Baxendale on kirjoittanut tarinaan alienin ja maailmanlopun mahdollisuuttakin sivutaan, tarina on miellyttävän hidas ja rauhallinen. Alle 250-sivuisesta kirjasta on kulunut jo sata sivua ennen kuin Tohtori on laskeutunut kaivon pohjalle.

Juonipaljastus päättyy

Wishing Well on loistavasti kirjoitettu Tohtori-seikkailu, jossa tunnelma on tärkeämpää kuin jatkuva toiminta. Juoksemista on yllättävän vähän. Sivuhenkilöihinkin ehtii tarinan edetessä kiintyä.

Tohtori on tunnistettava, ja keskusteluissa on paljon hykerryttävää huumoria. Tuntuu siltä, että kirjailija on aidosti rakastanut kirjoittamiaan henkilöitä. Lukija kiittelee joka sivulla.

David Tennant Does a Podcast With…

Tämä ei ole kirja eikä kuunnelma. Tämä on vinkki:

David Tennantilla on Somethin’ Else & No Mysteryn tuottama podcast-sarja, jossa vierailee kuuluisia näyttelijöitä. Näistä näyttelijöistä osa tulee Doctor Who -maailmasta. Erityisen kiinnostavaa on esimerkiksi keskustelu Jodie Whittakerin kanssa.

Tennant kysyy, miten Whittakerin sukupuoli on vaikuttanut Tohtorin rooliin, ja Whittaker kysyy: “onko sinulta [miehenä] koskaan kysytty tällaista?” Tästä seuraa kiinnostavaa keskustelua näyttelijän sukupuolittamisesta.

Myös Catherine Tate -jaksossa keskustellaan Doctor Whossa esiintymisen seurauksista muussa elämässä. Whittaker tiesi roolin ottaessaan, että kaikki tulee muuttumaan (tieto siitä vähän arveluttikin häntä etukäteen). Tate sen sijaan ei ollut whovian, eikä tajunnut suosiotaan ennen kuin vierailtuaan erilaisissa coneissa. Hänen rooliaan Donnanna sävytti jonkun toimittajan ajattelematon kysymys: “miltä tuntuu, kun fanit vihaavat sinua niin paljon?” Tämän jälkeen Tate eli vuosia kuvitellen olevansa vihattu Tohtori-kumppani, vaikka kaikkihan me rakastamme Donnaa.

No, se tästä. Jaksoissa puhutaan toki paljon kaikesta muustakin kuin Tohtorista, mutta suosittelen kuuntelemaan joka tapauksessa.

Jodie Whittaker

Catherine Tate

Cold Vengeance (Matt Fitton)

Matt Fitton (2017) Cold Vengeance. Full cast audio drama. Big Finish Productions.

–

Kymmenennen Tohtorin ja Rose Tylerin tie vie laskettelemaan. Tohtori lukitsee Tardiksen lähimpään riittävän kylmään kohteeseen. Mutta ei tästä laskettelureissua tule: pari löytää itsensä kylmävarastosta, suuresta aluksesta täynnä hitaasti sulavaa pakasteruokaa.

Kaikista kuuntelemistani Tohtori-kuunnelmista tässä on selvästi suoraviivaisin ja puisevin juoni. Mitään tuttua tohtoriutta en keskusteluista löydä, ja Rosekin taantuu vain jatkuvasti huohottavaksi ja paikasta toiseen säntäileväksi sivuhenkilöksi.

Juonipaljastuksia

Kylmävarasto sulaa, koska siellä on varkaita. He etsivät kaviaaria, josta saa hyvän hinnan laittomilla markkinoilla. Samalla kun jää sulaa, sen alta kuitenkin paljastuu 500 vuotta vanha salaisuus: marsilaiset jääsoturit ovat joutuneet alukseen lähiplaneetalta louhitun jään mukana.

Jääsoturit ovat tv-sarjassa paikoin hyvinkin pelottavaa ja outoa porukkaa, mutta Cold Vengeance ei tarjoa muuta kuin hitaasti ajattelevia, sihiseviä ja kuiskailevia otuksia. Oikeasti, onko jääsoturien ääni tv-sarjassa yhtä ärsyttävä? Kuunnellessani sihinää, kuiskaamista ja puhinaa (kuulostaa siltä kuin koko porukka hyperventiloisi nenän kautta) tahtoisin lopettaa koko kuunnelman kesken.

Tarina etenee suoraviivaisesti ongelmasta kohti ratkaisua. Mitään kovin ihmeellistä siinä ei ole.

Juonipaljastus päättyy

Olen vähän pettynyt David Tennantin ja Billie Piperin yhdessä esittämiin Doctor Who -kuunnelmiin. Heille ei ole kirjoitettu kunnollista draamaa eikä heiltä oikein irtoa muuta kuin rooliensa läpiluku.

Matt Fittonin kirjoittama tarina olisi vaatinut klassisen Russell T Davies -uudelleenkirjoittamisen, jotta se olisi kantanut. Koossa tuntuu olevan vasta synopsis, jonka päälle pitäisi kirjoittaa ihan oikeasti hengittäviä henkilöhahmoja.

Revenge of the Judoon (Terrance Dicks)

Terrance Dicks (2008) Revenge of the Judoon, 102 s.

–

Revenge of the Judoon kuuluu nopealukuisten, satasivuisten Doctor Who -kirjojen sarjaan. Kirjassa 10. Tohtori ja Martha Jones saapuvat 1900-luvun alun Skotlantiin ihan vain viettääkseen vähän ylellistä lomaa (kuten niin moni Tohtori-seikkailu alkaa).

Juonipaljastuksia

Parin käänteen myötä Tohtori ja Martha ovat päätymässä lounaalle kuninkaan luo. Sitten käy niin, että Balmoralin linnan ympärillä alkaa sataa vettä alhaalta ylöspäin ja linna katoaa.

Katoaminen viittaa judooneihin. Tohtori lähtee Tardiksella linnan perään ja Martha saapuu kuninkaan luotetun työntekijän kanssa Lontooseen selvittelemään tilannetta. Tavataan Sir Arthur Conan Doyle, päästään vähän alienin jäljille, tavataan uudestaan Conan Doyle, mennään uudestaan alienien salaiseen piilopaikkaan – tällaista vähän turhaa edestakaisliikettä kirjassa on paljon.

Lopulta linnan (ja kuninkaan) kaappaamisen takana ovat ihan muut tahot kuin judoonit. Judooneja on vain käytetty hyväksi kieron maailmankaappausjuonen toteuttamisessa. (Kirjan nimi ja kansi ovat varsin harhaanjohtavia, koska judoonien kanssa tarinalla ei ole paljonkaan tekemistä. Kostonsa judoonit toki saavat lopussa tuhoamalla ne alienit, jotka judooneja harhaan johtivat.) Tohtori ja Marha viimeistelevät homman.

Juonipaljastus päättyy

Terrance Dicks on kirjoittanut Doctor Whota vuodesta 1968. Maailma on hänelle siis hyvinkin tuttu, ja hän kirjoittaakin tosi hyvää dialogia.

Lyhyt tarina on melko poukkoileva ja sisältää aika paljon tyhjäkäyntiä. Judoonit ovat sympaattinen laji, joka on myös kirjoitettu toimimaan aidontuntuisesti, mutta vähän heppoisella juonella ne on saatu mukaan. Judoonit kirjan kannessa on tietysti myyvä valinta jonkin tv-sarjasta tuntemattoman alienin sijasta.

Time Reaver (Jenny T Colgan)

Jenny T Colgan (2017) Time Reaver. Full cast audio drama. Big Finish Productions.

–

Kymmenennen Tohtorin ja Donna Noblen kuunelmasarjan toinen jakso, Time Reaver, vie päähenkilöt Calibrikselle. Calibris on mekaaninen planeetta, josta saa mitä tahansa liikkumiseen tarvittavaa mekaniikka – ja nyt Tohtori tarvitsee varaosan Tardikseen.

Kuunnelma on hyvin kirjoitettu ja siinä on kiinnostava aikaelementti. Mutta kuunnelman alienpahiksella on niin ärsyttävä ääni, että harvoin tätä tulee kuunnelluksi. Ihan kauheaa kähinää ja mölinää, josta ei paikoin saa mitään selvää. Uh.

Juonipaljastuksia

Calibrikselta löytyy aikanarkkareita, jotka ampuvat itseään aseella, joka muuttaa ajan subjektiivista kokemusta. Näin he pyrkivät saamaan hyvät hetket kestämään ikuisesti (ja ne kestävätkin, kunnes kokija kuolee nälkään).

Aika-ase on tietysti myös kauhea kidutusväline, koska se saa uhrin kokemaan mitä tahansa kipua lähes ikuiselta tuntuvan ajan. “This is worse than not good”, sanoo Tohtori ja tarttuu toimeen. Luvassa on vaarallisia tilanteita ja yllättävä löydös – aseiden takana ei olekaan pahuus vaan ihan hyvät aikomukset.

Lopuksi kaikki löydetyt aseet on tuhottava. Mutta miten? Tardikseen aika-aseita ei voi viedä, sillä se olisi “kuin laittaisi haarukoita mikroaaltouuniin”. Calibrikselta ei löydy riittävän luotettavaa paikkaa aseiden säilyttämiseen, joten estääkseen niiden päätymisen vääriin käsiin Tohtori ampuu jokaisen panoksen itseensä.

Tämän jälkeen Tohtorilla on tietysti edessään varsin tylsiä vuosisatoja aseen vaikutuksen lakkaamista odotellessa. Niiden aikana hän kaipaa lukemista, joten seuraavaksi hän lähtee viemään Donnaa kirjastoon (mikä mukava aasinsilta tv-sarjaan).

Juonipaljastus päättyy

Calibris on kiehtova, meluisa paikka, jossa kaikki on jatkuvassa liikkeessä. Se on planeetankokoinen asema, jossa mikä tahansa on mahdollista. Siitä tahtoisin nähdä/kuulla enemmänkin.

Kuunnelma ansioituu musiikkien käyttämisellä. Äänimaailma on muutenkin (pääpahista lukuunottamatta) todella hyvin tehty, oltiin sitten baaritappelussa tai trendikkäässä kahvilassa.