Stephen Cole: Ten Little Aliens (2002, 2013), 305 s.
–
Ten Little Aliens oli viimevuotinen joululahjakirja itselleni. Miksi kirjoitan siitä vasta heinäkuussa, voitte kysyä. No, luin sitä puoli vuotta.
- Juonipaljastuksia
Kirja ei ole erityisen pitkä, mutta se on hidaslukuinen. Ensinnäkin siinä on todella laaja joukko hahmoja.
Ensimmäisen Tohtorin seuralaisina tapaamme Pollyn ja Benin. He saapuvat planeetalle/avaruusalukselle, jolla on kymmenen sotilasta. Kaikilla kymmenellä sotilaalla on sekä nimi että lempinimi, joten siitä tulee 20 nimeä, jotka pitää muistaa, sillä henkilöitä kutsutaan milloin milläkin nimellä. Näiden lisäksi kyseisellä aluksella (joka on schirr-nimisten alienien valmistama ansa) on schirrejä, joilla on tietysti taas lisää nimiä, ja osa sotilaista muuttuu näiksi schirreiksi ja taas pitää muistaa, kuka muuttui keneksi.
Osa kirjasta on kirjoitettu seikkailumuotoon, jossa joka luvun jälkeen kerrotaan, mille sivulle lukijan tulee siirtyä, kun hän haluaa lukea jonkun tietyn hahmon näkökulman samoihin tapahtumiin. Tällainen labyrintti varmasti riemastuttaa joitakin lukijoita, mutta minulle edestakainen hyppiminen ja samojen tapahtumien lukeminen eri hahmojen silmin oli vähän liikaa.
Kirjassa tapahtuu lopulta aika vähän. Tohtori seuralaisineen saapuu taivaankappaleelle, joka osoittautuu avaruusalukseksi. Schirrit ovat (ihmisten näkökulmasta) terroristeja, jotka on surmattu alukseensa, mutta heillä on käytössään teknologiaa, jolla he muuttavat sinne saapuneet ihmiset itselleen uusiksi vartaloiksi joihin siirtyä.
Tilanne on pitkään hyvin epämääräinen, sotilaita katoaa ja luodaan kauhun ilmapiiriä. Aika paljon vain ollaan epätietoisia mistään ja tutkitaan alusta käytävä käytävältä. Tohtori on lopulta hyvin pienessä sivuosassa, jossa hän lähinnä seurailee muiden tekemisiä, ja lopulta kyllä pelastaa porukan.
- Juonipaljastus päättyy
Kirjan hahmojen määrä johti siihen, etten oikein kiintynyt kehenkään, joten minun oli vaikea kiinnostua siitä, mitä kenellekin tapahtui. Tohtori kuvataan kirjassa vanhana, hauraana miehenä, jolla ei ole juuri annettavaa mihinkään ja Ben ja Polly melko hyödyttöminä heidätkin. Erityisesti Pollyn passiivisuus ja tunteellisuus alkoi nopeasti ärsyttää, mutta ehkä se oli autenttista (en ole katsellut 1. Tohtorin aikaisia jaksoja).
Kirja lupasi esipuheessaan olla agathachristiemäinen salapoliisimysteeri, mutta en saanut siitä ollenkaan sellaisia viboja. Minulle tämä on rasittava ja pitkäveteinen opus, mutta joku toinen saattaa nauttia enemmän.
Kukakirja 