Bill Potts – Kukakirja

The Wintertime Paradox (Dave Rudden)

Dave Rudden (2020) The Wintertime Paradox, 426 s.

–

Muistanette, kuinka innostuin Dave Ruddenin novellikokoelmasta Twelve Angels Weeping. Lähdin siis suurin odotuksin hänen viime vuonna ilmestyneen novellikokoelmansa The Wintertime Paradoxin matkaan.

The Wintertime Paradox koostuu 12 novellista, joissa liikutaan jälleen ennakkoluulottomasti eri Tohtoreiden historiassa ja tulevaisuudessa. Kirjaan on myös kirjoitettu pieni, kaiken yhteen kokoava tarinalinja, joka alussa herättää hämmästystä ja saa selityksensä lopussa.

Kirja on kaunis ja mahtavan iso. Siinä on Alexis Snellin puupiirroskuvitus.

Juonipaljastuksia

Kirja tarjoaa herkullisia näkökulmia ja tarinoita esimerkiksi Davrosin ja Tohtorin suhteesta ja Petronella Osgoodin ensihetkistä UNITin työntekijänä. jotain hyvin hauskaa on myös siinä, että Amy Pond ja Rory Williams tuovat joka joulu aterian tyttärelleen River Songille vankilaan.

Erityisen vaikuttunut olin novellista, jossa Tohtori saapuu kerta toisensa jälkeen pelastamaan jotakin maailmaa vain huomatakseen, että jokin toinen hän (mennyt tai tuleva) on jo käynyt vastaamassa hätähuutoon. Näinhän siinä voi tosiaan käydä, kun tarpeeksi kauan kuljeskelee ajassa!

Kirja on jouluteemainen, joten joulua on työnnetty kuhunkin tarinaan vähän vaihtelevalla menestyksellä. Karuimman kertomuksen päähenkilönä on joululahjoja kotiinsa kantava poliisi, joka ajautuu tylsyydestä kärsivän Missyn pelinappulaksi.

Suhteeni teemakirjaan on kaksijakoinen. Toisaalta luin kirjan jouluna, ja olihan se ihan hauskaa. Toisaalta tällaisen lukeminen mihin tahansa muuhun aikaan vuodesta tuntuu typerältä. Koko ajan puhutaan joululahjoista ja -juhlista, vaikka jokaisen tarinan olisi voinut kirjoittaa ilmankin näitä viittauksia. Osittain aika päälleliimattu teema siis.

Juonipaljastus päättyy

Kokonaisuutena kirja on hyvä ja novellit ovat kekseliäitä. Se ei kuitenkaan yllä ihan Ruddenin aiemman novellikokoelman tasolle – ensimmäinen tuntui kantavan vuosikausien fanituksen ja innon mukanaan, kun taas tämä on enemmänkin… no, vain kirja.

Joka tapauksessa näihin novellikokoelmiin kannattaa tutustua. Ja kun seuraava ilmestyy, hankin taatusti senkin.

Diamond Dogs (Mike Tucker)

Mike Tucker (2017) Diamond Dogs, 253 s.

–

Diamond Dogs asettuu tv-sarjan aikajanalle kohtaan, jossa Bill Potts on vastikään alkanut matkustella Tohtorin kanssa. Hänellä on takanaan vasta muutama reissu Tardiksessa, ja nyt hän päätyy Saturnuksen kiertoradalle.

Saturnus on tässä vaiheessa ihmiskunnan historiaa muuttunut timanttitehtaaksi, jossa puristetaan timantteja planeetan vahvassa painovoimakentässä. Tohtori ajattelee napata ihan vain yhden pikku timantin juoksevien kulujensa kattamiseen, mutta Bill laukaisee hälyttimen, ja taas mennään.

Juonipaljastuksia

Saturnuksen kiertoradalla asuu pieni joukko ihmisiä suorittamassa timanttien tuotantoa ja keruuta. Heitä auttaa cancri-niminen laji, jolla on niin kehittynyttä teknologiaa, että heidän avullaan ihmiset pääsevät keräämään timantit Saturnuksen painovoimakentästä huolimatta.

Kaikki sujuu varsin hyvin, kunnes yksi timanttityöläinen katoaa. Ennen katoamistaan hän kertoo havainneensa jotakin suojavarusteidensa ulkopuolella – mutta eihän mikään kai voi elää Saturnuksen valtavassa paineessa?

Saturnuksesta löytyy viisi Ba-El Cratt -nimisen lajin edustajaa. He kertovat olevansa pakolaisia, ja heille annetaan turvapaikka avaruusasemalta. Sitten alkaa sabotointi ja kohta kaikkien henki on vaarassa.

Ihmiskunta on tietämättään sotkeutunut cancrien ja Ba-El Crattien väliseen sotaan, ja kosto on kauhea. Onneksi asemalla on Tohtori, joka keksii keinon toisensa jälkeen.

Juonipaljastus päättyy

Kirjassa erityisen hyvää on avaruusaluksilla ja asemilla liikkumisen moniaistisuus. Alukset tärähtelevät, kun ovet aukeavat, seinät värisevät, alus narisee. Pidän myös Tohtorin rauhallisuudesta ja siitä, miten hän pääsee keksimään varsin yllättäviä vimpaimia erilaisten hätätilanteiden ratkaisuiksi.

Bill Pottsin rooli jää harmillisen vähäiseksi. Hän lähinnä ihmettelee ja ällistelee. Bill pääsee toimimaan kerran koko kirjan aikana, ja silloinkin vain seuraten Tohtorin ohjeita. Ainut, mitä hän yrittää koko ajan tehdä, on näyttää Tohtorin silmissä älykkäältä.

Ymmärrän, että Bill on vasta aikamatkailu-uransa alussa. Oma käsitykseni hänestä ei kuitenkaan ole koskaan ollut ihan näin passiivinen.

Kirja on nopealukuinen ja mainio avaruustarina. Monet painovirheet vähän söivät lukunautintoa. Ihmettelin muuten myös yhden päähenkilön nimeä; Laura Palmer tuntuu olevan väärän TV-sarjan henkilöiden seurassa.

The Shining Man (Cavan Scott)

Cavan Scott (2017) The Shining Man, 254 s.

–

Bill on suuri suosikkini Tohtorin kumppaneista, ja minua on suuresti harmittanut, että hänen aikansa päättyi jo yhden kauden jälkeen. Onneksi on kirjallisuutta, jossa Bill pääsee niin moneen seikkailuun kuin hänelle niitä jaksetaan kirjoittaa.

The Shining Man -kirjassa Bill ja 12. Tohtori seikkailevat nykyajassa, jossa ihmiset ovat alkaneet nähdä kummallisia, loistavasilmäisiä ihmishahmoja. Hahmoista tulee meemi: “‘They even have their own hashtag’, the Doctor said, studying the screen.”

Vaikka mystisten hahmojen uskotaan olevan mainostemppu tai pilaa – onhan halloween kohta ovella – ne aiheuttavat ihan aitoa kauhua. Nykyaika on kirjoitettu tarinaan mukaan muun muassa siten, että Tohtori tapaa videobloggaajan ja joutuu vähän hänen videoidensa kohteeksikin.

Juonipaljastuksia

Vähitellen Tohtori alkaa epäillä, että ilmiön taustalla on keijukaisväki (fair folk), johon kuuluvat erilaiset keijut, peikot, maahiset ja muut myyttiset olennot. Matka keijujen todellisuuteen (samaan paikkaan, jota ihmiset asuttavat, mutta rinnakkaiseen todellisuuden tilaan) voi olla kohtalokas, sillä aika kulkee eri tavoin eri todellisuuksissa. Ihminen voi mennä keijukaisten aikaan nuorena ja tulla hetken päästä sieltä pois vanhuksena.

Onneksi on Tohtori, jolle mikään ei ole aivan mahdotonta. Myyttisten olentojen luota löytyy selitys sille, miksi olennot ovat alkaneet vainota ihmisiä, ja näiden kansanosien välit saadaan vähitellen kuntoon.

Pidän kovasti tarinan myyttisestä tasosta. On aina mukavaa, kun scifiin ei kirjoiteta muukalaisia avaruudesta vaan ihmiset saavat huomata asuttavansa samaa planeettaa muidenkin olentojen kanssa. Ihmiset valtaavat tilaa näiltä olennoilta ihan samaan tapaan kuin villieläimiltäkin.

Juonipaljastukset päättyvät

Cavan Scott kirjoittaa juonivetoisesti ja uskottavasti. 12. Tohtori töksäyttelee sanomisiaan suotta silittelemättä ja ihmiset toimivat pelostaan huolimatta toistensa pelastamiseksi.

Kännykät, viraalivideot ja tubettaminen eivät jätä edes Tohtoria rauhaan. Ken nykyaikaan astuu, saa sopeutua siihen, että hetken kuluttua hän on osa jonkun videobloggaajan tarinaa.