Captain Jack – Page 6

Slow Decay (Andy Lane)

Andy Lane (2007) Slow Decay.

Torchwood-kirjasarja, osa 3.

–

Slow Decay -kirjan kansi on niitä, joita en haluaisi katsella. Kun luin kirjaa, jätin sen aina takakansi ylöspäin pöydälle, jotten joutuisi näkemään kuvaa.

Juonipaljastuksia

Gwen Cooperin ja Rhys Williamsin parisuhdeongelmat sen kuin kasvavat. Rhysin varsin kaunis naispuolinen työkaveri jää kodittomaksi ja muuttaa Gwenin ja Rhysin luo asumaan (selvänä aikomuksenaan tunkeutua pariskunnan väliin). Rhys alkaa laihduttaa saadakseen enemmän Gwenin huomiota ja Gwen jahtaa jotakuta, joka syö ihmisiä.

Juoni pyörii Gwenin ja Rhysin ympärillä. Samaan aikaan kun Gwen selvittelee, että ihmissyönnin takana on alienien myymä laihdutusvalmiste, joka saa nälkiintyneet laihduttajat lopulta kannibalismin pariin, Rhys syö tätä nimenomaista valmistetta ja ajautuu myös lähes työkaverinsa syömäksi.

Owen pitää seuraa yhdelle ihmissyöjä-laihduttajalle, jonka Torchwood on vanginnut hubiinsa (ja ihastuu). Tälläkin tarinalla on kauhea, verinen loppu.

Juonipaljastus päättyy

Andy Lane on kirjoittanut sujuvan tarinan, jossa on raakoja, epäinhimillisiä murhia ja paljon kuvottavaa syömiskuvastoa. Torchwood-kirjasarjan kolmas osa on aiempia osia nopealukuisempi ja kevyempi, eikä tarinassa ole keinotekoista kikkailua.

Border Princes (Dan Abnett)

Dan Abnett (2007) Border Princes.

Torchwood-kirjasarja, osa 2.

–

“The End of the World began on a Thursday night in October, just after eight in the evening”, alkaa Torchwood-kirjasarjan toinen osa, Dan Abnettin kirjoittama Border Princes. Ja sitten se on menoa.

Juonipaljastuksia

Torchwoodissa on uusi jäsen, James. Kirja ei ala selittää, miten James on on joukkoon päätynyt, mutta hän vaikuttaa solahtaneen mukaan varsin hyvin. Hänellä on oma roolinsa, ja kaikki pitävät hänestä. Gwen suorastaan rakastaa.

Cardiffilaiset (Torchwood-tiimiä myöten) saavat äkillisiä päänsärkyjä ja heidän puheentuottonsa muuttuu. Sanat tulevat suusta ulos väärässä muodossa.

Päänsäryt ja puheen ongelmat sekä siitä etenevä zombiutuminen johtuvat eräänlaisesta pelistä, joka on joutunut jostakin toisesta maailmasta maapallolle. Ongelmana on, että ihmisaivot eivät pysty käsittelemään peliä vaan menevät siitä sekaisin.

Mutta koska kyseessä on Torchwood, pelkkä ihmisiä piinaava peli ei riitä. Kaupunki on monin tavoin sekaisin, myös ajallisesti: 1800-luvulla purettu kirkko ilmestyy takaisin olemassaoloon. Jack Harkness ja Toshiko Sato menevät tutkimaan rakennusta.

Tämä on kaikista Torchwood-kirjoista syvimmin mieleeni kummittelemaan jäänyt kohtaus: Jack ja Tosh ovat kirkossa, kun se katoaa uudelleen. Ainut yhteys heihin on katkeileva puhelinlinja, jonka kautta Jack kertoo katkonaisia, kauhistuttavia havaintojaan. On selvää, etteivät Jack ja Tosh tule koskaan pääsemään omaan aikaansa takaisin. (Tietysti he pääsevät.) Ja kun he pääsevät, he eivät suostu puhumaan mitään kokemastaan.

Mitä kirkossa tapahtui? Missä Jack ja Tosh olivat? Me emme saa koskaan tietää.

Tarinan ydin on kuitenkin James, ja se, kuka/mikä hän on. Gwenille ja Jamesille kirjoitettu rakkaussuhde on vähän liikaa; Gwen on jättämässä Rhysin ja aloittamassa uutta elämää Jamesin kanssa. Miten tällainen asia pitäisi vain kevyesti sijoittaa Torchwoodin aikajanalle, osaksi Gwenin ja Rhysin suhdetta? Mutta kaikelle löytyy selitys, ja Jamesista joudutaan luopumaan varsin konkreettisesti.

Juonipaljastus päättyy

Border Princes on tunnelmaltaan uhkaava ja pitää lukijaa varsin pitkään epätietoisuuden tilassa. Juonen olisi voinut ratkaista toisinkin – mystinen, uusi Torcwhood-jäsen ei ole ihan helppo asia hyväksyä ilman selityksiä – mutta arvostan Abnettin toivetta pitää lukija pimennossa. Pimennossahan koko Torchwoodin tiimikin on, lähes viimeisille sivuille saakka.

Everyone Says Hello (Dan Abnett)

Dan Abnett (2008) Everyone Says Hello. Torchwood Tales. Read by Burn Gorman.

–

Everyone Says Hello on kahden CD:n mittainen äänikirja (n. 2,5 tuntia), jonka lukee Owen Harperia sarjassa näytellyt Burn Gorman. Gormanilla on ihastuttava tapa olla läsnä kaikessa, mitä hän tekee, eikä äänikirjan lukeminen ole poikkeus. Hän kuulostaa siltä kuin lukisi juuri minulle, juuri nyt, vaikka kirja on kymmenen vuoden takaa.

Dan Abnettin kirjoittama Torchwood on kuivien vitsien ja kiperien tilanteiden Torchwood – eli juuri sellainen, jollaisena olen tiimiä oppinut rakastamaan. Erityisesti Owen ja Jack Harkness saavat runsaasti tilaa heitellä ilmoille kuivakkaita ja toisinaan aggressiivisiakin huomioitaan.

Juonipaljastuksia

Tarina alkaa, kun Owen herätetään töihin viiden jäljestä aamulla. Owen ei ole aamuihmisiä. Hän raahautuu kohti hubia, mutta joutuu vähän väliä pysähtymään, sillä ihmiset alkavat kadulla tervehtiä häntä.

Sama ongelma kohtaa Gwen Cooperin: kaikki mahdolliset ihmiset tervehtivät häntä kadulla ja alkavat kertoa hänelle yksityiskohtia elämästään. Jack ei kuitenkaan pidä asiaa tutkimisen arvoisena – kyse on kohteliaisuudesta, ei sentään alienien invaasiosta.

Tämä on jotenkin suomalaisena hyvin helposti samaistuttava ongelma. Onko ihmisten yllättävä kohteliaisuus normaalia? Miten toimia, jos jokainen vastaantulija alkaa tervehtiä?

Pikku hiljaa tilanne tietenkin kärjistyy, ja kohta tervehtijät alkavat jo jahdata niitä, jotka eivät tervehdi toisiaan. Kirjassa on loistavia hetkiä, esim. ääneennaurattava takaa-ajokohtaus kadulla, joka on täynnä hylättyjä autoja. Takaa-ajo matelee autojen välistä ja jalkakäytävien kautta. “How’s it going?” kysyy Toshiko Sato hubista. “Surprisingly slowly”, vastaa Jack.

Juonipaljastus päättyy

Tarina on todella hauska ja hyvin kirjoitettu. Kuunneltuna siinä on kuitenkin minulle vähän liikaa henkilöitä. Unohdan jokaisen nimen heti sen kuultuani, joten ties miten monen sivuhahmon elämän seuraaminen pudottaa aika ajoin kärryiltä. Oliko tämä jo joku tuttu? Vai onko tämä nyt eka kertaa tässä?

Torchwoodin porukka on jaettu kahtia siten, että Gwen, Owen ja Jack ovat keskellä toimintaa kentällä ja Toshiko ja Ianto hubissa. Toshiko ja Ianto ovat läsnä lähinnä muutamana sivulauseena, mutta hoitavat he sentään ihan tärkeitä hommia niissä sivulauseissa.

Kaiken kaikkiaan tarina kantaa hyvin. Sen kuuntelee mielellään kerralla läpi, vaikka se viekin sen 2,5 tuntia.

Mr Invincible (Mark Morris)

Mark Morris (2012) Mr Invincible. Torchwood Tales. Read by Tom Price.

–

Mr Invincible -äänikirja on suoraa jatkoa Torchwood Talesin edelliselle äänikirjalle, Red Skiesille. Red Skiesin päätarinan sivujuonena Jack Harkness saa näynomaisia välähdyksiä omasta menneisyydestään. Yhdessä näistä Gwen Cooper kuolee.

Juonipaljastuksia.

Harkness marssii Cardiffin poliisilaitokselle, ja tapaa Andy Davidsonin. Käy ilmi, ettei Gwen olekaan kuollut – vielä. Jack kuitenkin uskoo näkyynsä, ja lähtee selvittämään, miten voisi estää ennustuksen toteutumisen.

Andyllä on Jackille yksi johtolanka: cardiffilainen perheenisä on muuttunut kuolemattomaksi ja toimii nyt kaupungin yksityisenä supersankarina. Pikku hiljaa kaupunki alkaa kärsiä myös aikavääristymistä, joiden seurauksena osa ihmisistä ikääntyy hallitsemattomasti, ja muutama aikuinen muuttuu taaperoksi.

Jack selvittelee omituisten tapahtumien kulkua ja jutun päätekijäksi osoittautuu parheenisä-supersankarin teinitytär. Tyttö ei olekaan niin inhimillinen kuin on kuviteltu. Kaiken muun keskellä Jack pystyy myös ihan äkkiseltään estämään Gwenin kuoleman.

Juonipaljastus päättyy

Andyä näyttelevää Tom Pricea on hauska kuunnella. Hän lukee äänikirjan aivan eri ihmisenä, ja esittää vain Andyn vuorosanat tutulla, andymäisellä äänellä. Jouduin jopa tarkistamaan levynkannesta, että kyllä, Tom Price tämä lukija oikeasti on.

Mr Invincible on vähemmän toiminnantäyteinen kuin Torchwood-tarinat yleensä. Nyt puhutaan, selvitellään, kysellään ja päätellään. Tämä on mukavaa vaihtelua normaaliin juoksemiseen ja ammuskeluun. Lopulta Jack Harkness joutuukin turvautumaan enemmän charmiinsa kuin aseisiin tai nopeaan reaktiokykyyn.

Red Skies (Joseph Lidster)

Joseph Lidster (2012) Red Skies. Torchwood Tales. Read by John Telfer.

–

Minne Jack Harkness lähtee, kun hän poistuu planeetalta Torchwoodin kolmannen kauden lopussa? Kun hänen tekojensa paino on liikaa kannettavaksi? Tähän kysymykseen vastaa osaltaan Red Skies -äänikirja, jonka lukijana on John Telfer.

Juonipaljastuksia

Red Skiesin tarina on jäänyt kiehtomaan minua heti ensikuuntelun jälkeen. Siinä Captain Jack yrittää päästä eroon entisestä elämästään ja päätyy planeetalle, jolla ei ole yhteyttä muuhun universumiin. Asukkaat eivät edes tiedä, että on olemassa jotain muuta kuin heidän maailmansa.

Jack juo terveellistä kasvisjuomaa baarissa (planeetalla ei tunneta myöskään alkoholia), kun baarin työntekijä alkaa yllättäen ylistää Torchwoodia. Vähitellen ilmenee, että “Torchwood is God. Torchwood is everything.”

Jack yrittää kysellä lisää tästä Torchwoodista, ja päätyy vankilaan jumalanpilkkasyytteiden kera. Siellä hän tapaa poliisin, jonka saa puhutuksi puolelleen. Yhdessä he aloittavat matkan kohti Torchwoodin temppeliä.

Matkalla poliisi muun muassa paljastaa Jackille homoutensa, josta Torchwood rankaisee kuolemalla. Tiukkapipoinen Torchwood-jumala rankaisee aika monesta muustakin asiasta kuolemalla.

Perillä Jack tapaa vanhan tuttunsa. Torchwoodilla on kuin onkin osuutta asioihin.

Juonipaljastus päättyy

En tiedä, johtuuko se vain siitä, ettei John Telfer ole Torchwood-näyttelijä, mutta hänen luentansa alkaa loppua kohden ärsyttää. Hänen tulkintansa raivoavan jumalan äänestä menee niin, yli, etten eläydy tekstiin vaan näen silmissäni näyttelijän huutamassa yksin äänityskopissaan.

Red Skiesin kirjoittanut Joseph Lidster on käyttänyt tarinassa rohkeasti Jackin menneisyyttä ja luonut uutta historiaa Torchwoodille. Vähitellen tarinan edetessä Jack parantuu henkisestä ylikuormituksestaan, vaikkei olekaan todennäköistä, että hän koskaan unohtaa, miten hän pelasti maailman lapsenlapsensa kustannuksella Children of Earth -kauden lopussa.

Lidster tosin sortuu samaan maneeriin kuin niin moni Captain Jackin hahmoa kirjoittanut kirjailija: joka välissä kapteenin kerrotaan virnuilevan (grin). Sana kyllä kuvaa parhaiten tuttua ilmettä Harknessin kasvoilla, mutta ehkä tällainen reilun tunnin äänikirja olisi mahdollista tarpoa läpi myös ilman kymmeniä virneitä.

Another Life (Peter Anghelides)

Peter Anghelides (2007) Another Life, 253 s.

Torchwood-kirjasarja, osa 1.

–

Another Life aloittaa Torchwood-kirjasarjan. Tiimin jäsenet hupenevat kirjojen myötä samaa tahtia kuin tv-sarjassakin, mutta näin alussa mukana ovat yhä kaikki.

Torchwoodin hohto onkin juuri tiimissä. Viisi erilaista, kokonaista ja eri syistä toimivaa hahmoa luo orgaanisen yhteisön. On kuin he olisivat saman eliön osia. Työyhteisön suhteet ovat tietenkin aivan liian läheiset ja kieroutuneet, joten työasioiden lisäksi setvitään ihmissuhteita ja riitoja.

Vaikka olen katsellut Torchwood-jaksot aivan puhki, en koskaan lakkaa kaipaamasta takaisin Jackin, Owenin, Ianton, Toshikon ja Gwenin seuraan. Kirjasarja onkin mainio keksintö laajentaa sarjan maailmaa. Ja kirjojen jälkeen tulevat kuunnelmat – uusimpina Torchwoodin kuunnelmina ilmestyneet viides ja kuudes kausi, jotka loikkaavat tapahtumineen nykypäivään ja joissa kootaan uutta henkilöstöä raunioituneen Torchwoodin elpyessä jälleen toimintaan.

Hub (en oikein tiedä, miksi sitä pitäisi suomeksi kutsua; ehkä vain hubiksi) on niin persoonallinen työympäristö, että pidän sitä suorastaan yhtenä tiimin jäsenenä. Tv-sarjassa luotu estetiikka kantaa myös kirjoissa, joihin tilaa voi aina kirjoittaa ja kuvitella lisää telkkarissa nähdyn päälle.

Juonipaljastuksia

Another Life on todella omituinen valinta kirjasarjan aloittavaksi osaksi. Sarjassa on joitakin aivan upeita teoksia, joissa hahmot suorastaan purskahtavat eloon, mutta Peter Anghelides on jotenkin minun makuuni turhan vakava kirjoittaja. Vaikka hahmojen keskustelut vaikuttavat aidoilta, juonta varten on pitänyt rakentaa liikaa asioita, joihin en usko.

Kuten se, että Owen käyttäisi kaiken aikansa tietokonepelejä pelaten. Missä välissä hän sellaista ehtisi? Ja että Toshiko olisi tehnyt virtuaalitodellisuuden, jonka hän tuosta vain liittäisi osaksi Owenin pelaamaa peliä ja loisi näin hubista kolmiulotteisen pelitilan. Miksi he tällaiseen käyttäisivät aikaa? Peli on joka tapauksessa oleellinen osa juonta, koska pelin kautta Owen tapaa juonen kannalta tärkeän hahmon.

Cardiffissa on tietysti harmaata ja sataa. Murhat ovat verisiä ja aivan erityisen kammottavia. Anghelides on valinnut tyylilajikseen raa’an murhadekkarin, johon jään kaipaamaan keveyttä ja huumoria.

Juonipaljastus päättyy

Tarinassa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta koska en usko kaikkiin oleellisiin juonenkäänteisiin, en saa kirjaan kovin lämmintä suhdetta. Olen lukenut sen kaksi kertaa, mutta se säilyy etäisenä ja vähän turhauttavana.

Niin että: miksi aloittaa kirjasarja tällä teoksella? Heti seuraava osa on ihan mahtava, mutta siitä sitten enemmän toiste.

The Deviant Strain (Justin Richards)

Justin Richards (2005) The Deviant Strain, 251 s.

–

“Slowly, the Doctor turned towards Jack. ‘You haven’t done anything stupid, have you?'”

Tardis vastaanottaa hätäviestin, johon Jack Harkness ohimennen vastaa. Vaikka Tohtori haluaisi välttää koko homman, on mentävä katsomaan, mikä/kuka hätäviestin lähetti. Tästä (en tiedä kuinka uskottavasta) vastahakoisuuden asetelmasta alkaa kirja The Deviant Strain.

Rakastan Jack Harknessia, joten tietysti olen hankkinut kirjan, jossa hän seikkailee 9. Tohtorin ja Rose Tylerin kanssa. Eletään aikaa, jolloin Harkness ei vielä ole kuolematon, mitä on välillä vähän vaikea muistaa – kuolemattomuus on niin oleellinen osa hahmoa.

Juonipaljastuksia

Hätäviesti vie joukkion venäläiseen kylään, jonka satamaan on hylätty rivi ydinsukellusveneitä ruostumaan. Säteilyä? Kyllä. Paniikkia ja ihmepelastumisia ahtaissa sukellusveneissä? Tietysti!

Kylässä asuu vain muutama ihminen, suurin osa heistä on tutkijoita jonkin projektin kimpussa. Kyläläisten välit ovat kärsineet eri syistä, joten yhteistyö ei ole aina aivan helppoa.

Ja kylässä tapahtuu kummia. Ihmiset vanhenevat vuosikymmeniä hetkessä. Asukkaat kertovat myyttisestä Vourdulakista, nuoren naisen muodon ottavasta vampyyristä, joka tuo pahan tullessaan.

Yhtä aikaa kuin satunnaisen ikääntymisen ja säteilyn, Tohtori seuralaisineen kamppailee myös jonkinlaisen mustekalaa muistuttavan alien-olennon ja aina uudelleen nuortuvan poliisin kanssa. Ja ai niin, kylässä on myös muinainen kivikehä. Ihan tavallisista kivistä ei tietenkään ole kyse.

Jack Harkness pääsee olemaan altruistinen sankari, Tohtori pääsee olemaan itsetyytyväinen aivan liian aikaisin ja Rose pääsee olemaan älykäs sekä hiippailemaan toistuvasti vaarallisissa paikoissa. Tarinassa on monta yhtä aikaa kärjistyvää juonta, mikä perustelee päähenkilöiden määrän: kaikilla on samaan aikaan kriisi päällä eri puolilla kylää.

Juonipaljastukset päättyvät

Justin Richards kirjoittaa hahmoista esiin puolia, jotka eivät ehkä ole niitä kaikkein ilmiselvimpiä. Erityisesti jään pohtimaan Tohtorin vastentahtoisuutta lähteä saapuneen hätäkutsun perään; uskoisin tämän 12. Tohtorilta oitis, mutta että Yhdeksäs? Harkness on toistuvasti aivan erityisen sankarillinen, mikä tietenkin selittyy myös tv-sarjan kautta, jossa Jack muuttuu Tohtorin kanssa kulkiessaan aina vain paremmaksi ihmiseksi.

Kirjan maailma ei ollut minulle kaikkein kiehtovin: ruostuvia sukellusveneitä ja palelemista kovassa pakkasessa. Sivujuonten runsaudesta huolimatta kirja toimi kuitenkin hyvin iltalukemisena. Vaikka luin sitä aina vain muutaman aukeaman ennen nukahtamista, pysyin käänteissä mukana loppuun asti.