cyberman – Kukakirja

Tales of Terror

Jacqueline Rayner, Mike Tucker, Paul Magrs, Richard Dungworth, Scott Handcock, Craig Donaghty (2017/2019) Tales of Terror, 365 s.

–

Tales of Terror on kokoelma Doctor Who -maailmaan sijoittuvia kauhunovelleja. Kirja on ilmestynyt ensimmäisen kerran 12. Tohtorin aikoina, joten siinä on kaksitoista novellia, joissa jokaisessa toimii eri Tohtori. (Pehmeäkantinen pokkariversio, jonka luin, on vuodelta 2019.)

Lyhyesti: tämä on hyvä kirja. Olen tykännyt Tohtori-novelleista ennenkin, mutta tässä teoksessa erityisesti ilahduttaa se, että kirjoittajia on useita. Näin Tohtoreista saadaan monia puolia esiin, kun yhden kirjoittajan ei ole tarvinnut perehtyä sataprosenttisesti kaikkiin.

Heikompiakin tarinoita joukkoon mahtuu, mutta pidän kaikista kuvatuista Tohtoreista ja siitä, miten heistä on saatu omanlaisiaan. Kirjan on kuvittanut Rohan Eason.

Juonipaljastuksia

Ensimmäinen novelli ei ole paras mahdollinen avaus kirjalle, mutta koska Tohtorit esitellään järjestyksessä, vaihtoehtoa ei ole kirjaa kootessa ollut. Tarinassa on surrealistinen halloweenjuhla, josta en oikein saanut otetta. Toinen tarina viekin sitten kauhun ytimeen: meille selviää, miksei ole kovin hyvä idea pelata ouijaa Tardiksessa. Kolmas Tohtori kohtaa yllättävän dalekin.

Neljännen Tohtorin seuralaisena on tietenkin Sarah Jane Smith. Tarina kertoo lisää carrioniteista, joita 10. Tohtori kohtaa tv-sarjassa Martha Jonesin kanssa. Tämä on yksi hyvä esimerkki siitä, miten kirjoittajat ovat päässeet kertomaan jatkoa tai edeltäviä tapahtumia tv-sarjan seikkailuihin. Viidennen Tohtorin kanssa tapaamme meduusan, joka kivettää katseellaan. Kuudennen Tohtorin Tardiksen oveen koputetaan keskellä aikapyörrettä, ja tarina vie meidät takaisin kirjan alkuun, surrealistiseen halloweeniin.

Seitsemäs Tohtori pääsee pelastamaan taiteilijan omalta maalaukseltaan. Kahdeksannen kanssa matkustetaan risteilyaluksella, kunnes merestä nousee hirviö (mutta yllättäen se ei olekaan toisen planeetan alien). Yhdeksännen Tohtorin tarina on kirjan pelottavimpia. Se sijoittuu sirkusmaailmaan, jossa tilkkutäkkimäinen klovnihahmo kaappaa ihmisiä.

Kymmenennen Tohtorin novelli jatkaa tv-sarjan Human Nature – Family of Blood -tuplajaksosta tuttujen alienien tarinaa. Tohtorihan hankkiutuu tv-sarjassa näistä alieneista eroon varsin armottomilla tavoilla, mutta nyt hän saa Donna Noblen kanssa huomata, ettei pysyväksi tarkoitettu rangaistus ollutkaan niin pysyvä. Kertomus osoittaa myös hienosti, millaisen virheen Tohtori tv-sarjassa teki. Novelli jatkaa loogisesti siitä, mihin tarina jäi.

Yhdennentoista Tohtorin novelli on lempikohtani teoksessa, eikä vain siksi, että siinä on weeping angeleitä. Novellin alussa perhe jää jumiin autoon, jota ympäröi sumu ja lauma mystisiä enkelipatsaita. Tohtori yrittää ulkopuolelta pelastaa hyvin epätoivoiselta vaikuttavaa tilannetta. 12. tarina paljastaa autoneiden uusimman juonen.

Juonipaljastus päättyy

Tämän tekstin tägeistäkin voi huomata, miten monta eri alienia kirjaan on saatu mahtumaan. Lyhyehköt seikkailut koukuttavat lukemaan vielä yhden ja vielä yhden. Vaikka vanhat Tohtorit eivät minulle erityisen tuttuja olekaan, viihdyin heidänkin seurassaan ongelmitta.

The Wintertime Paradox (Dave Rudden)

Dave Rudden (2020) The Wintertime Paradox, 426 s.

–

Muistanette, kuinka innostuin Dave Ruddenin novellikokoelmasta Twelve Angels Weeping. Lähdin siis suurin odotuksin hänen viime vuonna ilmestyneen novellikokoelmansa The Wintertime Paradoxin matkaan.

The Wintertime Paradox koostuu 12 novellista, joissa liikutaan jälleen ennakkoluulottomasti eri Tohtoreiden historiassa ja tulevaisuudessa. Kirjaan on myös kirjoitettu pieni, kaiken yhteen kokoava tarinalinja, joka alussa herättää hämmästystä ja saa selityksensä lopussa.

Kirja on kaunis ja mahtavan iso. Siinä on Alexis Snellin puupiirroskuvitus.

Juonipaljastuksia

Kirja tarjoaa herkullisia näkökulmia ja tarinoita esimerkiksi Davrosin ja Tohtorin suhteesta ja Petronella Osgoodin ensihetkistä UNITin työntekijänä. jotain hyvin hauskaa on myös siinä, että Amy Pond ja Rory Williams tuovat joka joulu aterian tyttärelleen River Songille vankilaan.

Erityisen vaikuttunut olin novellista, jossa Tohtori saapuu kerta toisensa jälkeen pelastamaan jotakin maailmaa vain huomatakseen, että jokin toinen hän (mennyt tai tuleva) on jo käynyt vastaamassa hätähuutoon. Näinhän siinä voi tosiaan käydä, kun tarpeeksi kauan kuljeskelee ajassa!

Kirja on jouluteemainen, joten joulua on työnnetty kuhunkin tarinaan vähän vaihtelevalla menestyksellä. Karuimman kertomuksen päähenkilönä on joululahjoja kotiinsa kantava poliisi, joka ajautuu tylsyydestä kärsivän Missyn pelinappulaksi.

Suhteeni teemakirjaan on kaksijakoinen. Toisaalta luin kirjan jouluna, ja olihan se ihan hauskaa. Toisaalta tällaisen lukeminen mihin tahansa muuhun aikaan vuodesta tuntuu typerältä. Koko ajan puhutaan joululahjoista ja -juhlista, vaikka jokaisen tarinan olisi voinut kirjoittaa ilmankin näitä viittauksia. Osittain aika päälleliimattu teema siis.

Juonipaljastus päättyy

Kokonaisuutena kirja on hyvä ja novellit ovat kekseliäitä. Se ei kuitenkaan yllä ihan Ruddenin aiemman novellikokoelman tasolle – ensimmäinen tuntui kantavan vuosikausien fanituksen ja innon mukanaan, kun taas tämä on enemmänkin… no, vain kirja.

Joka tapauksessa näihin novellikokoelmiin kannattaa tutustua. Ja kun seuraava ilmestyy, hankin taatusti senkin.

Twelve Angels Weeping. Twelve stories of the villains from Doctor Who (Dave Rudden)

Dave Rudden (2018) Twelve Angels Weeping. Twelve stories of the villains from Doctor Who, 409 s.

–

Twelve Angels Weeping on kokoelma lyhyehköjä novelleja Doctor Whon ”pahiksista”. Jokaisessa tarinassa esiin pääsee yksi alienlaji. Tohtori ei nouse päärooliin läheskään kaikissa tarinoissa, ja muutenkin hän on vain ulkopuolelta tarkasteltu hahmo. Saamme tulkita, kenestä Tohtorista on kyse, kun kirjoittaja kuvailee hänen asuaan tai olemustaan.

Kirja tuntuu tosi modernilta. Se päivittää tapaa kertoa Tohtori-maailmasta; tarinat eivät ole perinteisiä alun, keskikohdan ja lopun siistejä kaaria, vaan Dave Rudden käyttää vaapaasti rikasta maailmaa, hahmoja ja kirjaan valittuja alieneita.

Jokainen tarina alkaa kuvalla. Puupiirroksilta näyttävät kuvat sopivat ajattomaan Tohtori-maailmaan, ja kuvittaja Alexis Snell osaa luoda paksulla, rosoisella viivalla mukavan jännittävää estetiikkaa.

* Juonipaljastus

Kaikista kirjan kahdestatoista tarinasta on tässä turha kertoa yksityiskohtia, mutta mainitaan nyt muutama. Kirjan aloittava niminovelli kertoo planeetasta, jota riivaa mystinen sairaus. Ensin tuli pöly, sitten planeetan asukkaat alkoivat muuttua kiveksi. Lopulta jäljellä on vain ylin eliitti, joka on sulkeutunut yhteen rakennukseen tautia levittävää pölyä pakoon. Tunnelma on klaustrofobinen, kuten sen enkelitarinoissa tulee ollakin.

Tarinoiden genre vaihtelee salapoliisiseikkailusta (jossa jäljitetään erästäkin varastettua Tardista) päiväkirjaksi, jossa nuori opiskelija kohtaa professori River Songin epäselvissä olosuhteissa, joissa toimii myös olentoja, joiden olemassaolon unohtaa heti, kun katsoo niistä poispäin. Näistä jälkimmäinen on erityisen jännittävä, ja sitä lukiessa täytyi pitää toista silmää kirjassa ja katsella toisella huoneen oviaukkoa (varmistaen, ettei sieltä astu sisään silence).

Yhdessä varsin liikuttavassa kertomuksessa Rory Williams lohduttelee kuninkaaksi valittua nuorukaista, jonka on astuttava elämää pidentävään, suljettuun kuninkaan pukuun. Rory kertoo eläneensä itsekin jo yli 2000 vuotta; tämä antaa kuninkaalle toivoa siitä, että pitkä elämä on mahdollinen kestää.

Yksi hauska tarina valaisee sontaralaisten syntymää ja elämän ensi minuutteja. Kloonilaji syntyy aikuisena suoraan taisteluun, mutta miten? Se selviää Straxin alkuelämää kuvaavassa novellissa.

* Juonipaljastus päättyy

En voi kehua tätä kirjaa kylliksi. Kirja on jännittävä, innostava ja sitä on ihan pakko lukea koko ajan, kunnes se päättyy. Runsaat yksityiskohdat takaavat sen, että uusikin lukukerta tulee tarjoamaan paljon oivalluksia ja iloa.

Sen verran vaikuttunut teoksesta olin, että tilasin heti toisenkin Dave Ruddenin kirjoittaman Tohtori-tarinoita sisältävän kirjan. Se saapui parahiksi toissapäivänä, joten luen sitä joulun levollisina iltoina.

Scratchman (Tom Baker with James Goss)

Tom Baker with James Goss (2019) Scratchman, 295 s.

–

“Just being alive is running. Even when we’re standing still, every molecule in our bodies, in creation, is racing. So, the physical act of running really is just joining in the fun of the universe.”

Tom Baker esitti Doctor Who -sarjassa neljättä Tohtoria. Nyt hän on kirjoittanut (yhdessä James Gossin kanssa) saman Tohtorin seikkailun kirjaksi. Mukana Tohtorilla ovat neljännen Tohtorin kausilta tutut Sarah Jane Smith ja Harry Sullivan.

Kirjassa on klassisesta Doctor Whosta napattu asetelma, jossa Tohtori on kutsuttu Gallifreyhin oikeuden eteen tilille tekosistaan. Muut Time Lordit ja Ladyt kuuntelevat (tuomitsevasti) Tohtorin kertomusta.

Kirja on siis kirjoitettu minä-muotoon. Se istuu Tom Bakerille hirveän hyvin – hänhän on Tohtori itse, eikä hänen tarvitse etäännyttää itseään tästä hahmosta.

Juonipaljastuksia

Scratchman on kaksiosainen kirja. Sen alkupuoli on aidosti aika pelottava kauhutarina, jossa pieni englantilaiskylä ajautuu kaaokseen asukkaiden muuttuessa yksitellen variksenpeläteiksi. Elävien pelättien tuhoksi koituu Tohtorin varsin tohtorimaisesti kehittämä supertehokas koilaji, joka syö pelättejä suuhunsa.

Mutta. Pelätit ovat tietenkin jonkun/jonkin aikaansaannosta. Cybermanejäkin nähdään, mutta lopulta kyse on muusta: Tohtorin ystävät kaapataan toiseen ulottuvuuteen, minne Tohtori seuraa heitä Tardiksella.

Kirjassa on paljon todella kauniisti kirjoitettuja kohtauksia Tardiksen sisältä. Sieltä löytyy huoneita, jollaisia harva osaisi kuvitellakaan, sieltä löytyy hämmästyttäviä portaikkoja ja tiloja. Ja kun Tardis saa tartunnan toisesta ulottuvuudesta ja sairastuu, on vaikea pidätellä kyyneleitä. Sen ikkunat hajoavat ja lamppu katolta sammuu varsin lopullisen tuntuisesti.

Kirjan toinen osio on ensimmäistä surrealistisempi. Nyt ollaan palavassa todellisuudessa, jota hallitsee itseään paholaiseksi nimittävä Scratchman. Hänen valtansa vaikuttaa äärettömältä: hän saa kivisen linnan leijumaan, ja hän tuo kaikki kolme ensimmäistä Tohtoria ilkkumaan rajan taakse päätyneitä ystäviämme. Myös uudempia Tohtoreita nähdään vilaukselta, mutta enpä kerro, keitä.

Harry Sullivan on onnekas ja toisinaan myös oivaltava hahmo. Sarah Jane Smith pärjää missä tahansa tilanteessa varsin reippain ottein. Siitä huolimatta heistä on oltava huolissaan. Kun he esimerkiksi vajoavat lentohiekkaan, kirjoittaja kuvailee, kuinka tukehtuminen alkaa ja miltä se tuntuu. Tohtorin rakkaus ystäviään kohtaan on konkreettista, ja se tihkuu lukijalle syvänä empatiana.

Lopuksi Tohtori tietenkin selviytyy enemmän älyllä kuin voimalla. Ja selviytyessään hän on hirveän kaunopuheinen ja ihana.

Juonipaljastus päättyy

Koska koko kirja on Tohtorin kertomusta muille ajan herroille, sen kieli on erityisen nautinnollista. Neljäs Tohtori on hauska, älykäs ja käyttää kaunista kieltä (ja vaikeita sanoja). Aina välillä meille kuvaillaan ajan herrojen reaktioita hänen kertomukseensa. Sitten seikkailu jatkuu entistä hurjemmin.

On selvää, että Tom Baker rakastaa Tohtoria. Hän elää ja hengittää Tohtoria. Hänen kirjoittamansa kirja on lahja kaikille, jotka rakastavat Tohtoria yhtä paljon.

Rakkaus ei kuitenkaan ole tehnyt Tohtorista koskematonta. Kirja on täynnä osuvaa huumoria, joka ei säästä Tohtoria itseäänkään. Vasta loppusanoissaan Tohtori on lipsahtaa paatoksen puolelle, mikä sallittakoon, sillä Tom Baker on tietenkin hirveän täynnä tunnetta kirjoittaessaan kirjan viimeisiä sivuja.

Liikutuin lukiessani monta kertaa, ja olen aika liikuttunut nytkin, kirjoittaessani tätä.

“‘You!’ the lizard snarled with surprising energy. ‘You’re an egomaniac!’

‘Maybe I am,’ I conceded. ‘But then again, I am the Doctor. That’s going to go to anyone’s head.'”