Trevor Baxendale (2009) Prisoner of the Daleks, 249 s.
–
Trevor Baxendalen Prisoner of the Daleks on se ihan ensimmäinen Doctor Who -kirja, jonka olen lukenut. Enkä ihmettele, että ihastuin kirjasarjaan – teos on loistava. Tohtori-kirjojen standardia noin 250 sivun mittaakin on vähän venytetty tavallista pienemmällä fontilla, joten tarinaan mahtuu enemmän yksityiskohtia ja perusteellisempia käänteitä kuin moneen muuhun sarjan kirjaan.
Baxendale kirjoittaa aivan täydellisen, kolmiulotteisen (vai pitäisikö sanoa neliulotteisen, kun Tohtori sentään liikkuu myös ajassa) kymmenennen Tohtorin. Hän kertoo Tohtorin tunnetiloista näyttämällä hänen asentojaan ja liikkeitään, ilmeitään ja eleitään. Tohtori on tuttu pudottautuessaan epätoivoisena seinää vasten istumaan tai haroessaan hiuksiaan, kun on kiire tehdä vaikeita päätöksiä.
Kieli on kaikkiaan kaunista. Esimerkiksi saapuminen tyhjälle planeetalle kuvataan näin:
“Gradually, the Doctor seemed to become aware of his surroundings, as if the silence had politely, and impossibly, cleared its throat.”
- Juonipaljastuksia
Tohtori siis saapuu yksin tyhjälle Hurala-nimiselle planeetalle. Uteliaisuutensa vuoksi hän joutuu vangiksi rakennukseen, jossa on automaattisesti sulkeutuva ovi (kaikkea tällaista hyvin tohtorimaista kirja on täynnä; tämä Tohtori on utelias, nokkela, jää kiinni fiksuudellaan leveilystä ja niin edelleen). Planeetalle saapuu joidenkin päivien kuluttua dalekien palkkametsästäjiä ja myös dalekeja, joiden ansaan Tohtori oli jäänyt jumiin.
Porukka pakenee palkkametsästäjien avaruusaluksella ja Tardis jää Huralaan. Seuraa oikeasti pelottavia asioita; tärkeitä ihmisiä kuolee, toiset tekevät eettisesti epäilyttäviä päätöksiä (kuten kiduttavat yhtä kiinni jäänyttä dalekia). Tohtori ei oikein pääse mukaan porukkaan, sillä hänen pelastamisensa Huralasta johti yhden miehistön jäsenen kuolemaan.
Tarinassa yritetään estää dalekeja saamasta haltuunsa aika-avaruuden halkeama, joka on keskellä Arkheon-planeettaa. Planeetalle saapuminen on eräs kirjan hienoimmista kohdista. Dalekien planeetantuhoajalla ammuttu planeetta on pelkkä puolikas, ja sen mahdotonta estetiikkaa kuvataan elävästi.
Joukkio päätyy dalekien vangeiksi kaivokseen. Tohtoria uhataan vaikka millä. Pelastuminen vaatii ihmisuhreja sekä suunnatonta onnea ja kekseliäisyyttä. Rakkauttakin saadaan tarinan loppuun ripauksen verran.
Doctor Who -faneille kirja antaa paljon herkullista bongattavaa. Esimerkiksi matkalle osunut, ihmisten asuttama Auros on tuhottu käyttäen Osterhagen-metodia.
Yksi hauskimmista keksinnöistä on ollut painaa dalekien puhe muusta tekstistä erottuvalla, terävällä fontilla. Se tuntuu raapivan paperia niin kuin dalekien ääni raapii tärykalvoja.
- Juonipaljastus päättyy
Kirja luo dalekeista todella pelottavan ja julman kuvan. Ne eivät hetkeksikään menetä uskottavuuttaan tai muutu kevyen koomisiksi (kuten joskus tv-sarjassa käy). Ne ovat kylmiä ja älykkäitä tappajia.
Kirjan maailma on tyly ja täynnä väkivaltaa. Menetykset ovat todellisia. Pidän kirjan tummasävyisestä tarinasta todella paljon. Tällaisia tarinoita tahtoisin lukea Tohtori-maailmasta paljon lisää.
Kukakirja 