maapallo – Kukakirja

The Monster in the Cupboard (Kalynn Bayron)

Kalynn Bayron (2023) The Monster in the Cupboard , 85 s.

–

The Monster in the Cupboard on kerrottu 12-vuotiaan Lilyn äänellä. Kirja alkaa, kun Lily pakenee myöhään illalla kotoaan. Hän on nähnyt hirviön, joka söi hänen veljensä ja äitinsä. Juostuaan pihan halki pihatien portille saakka, hän törmää Tohtoriin (kymmenes) ja Roseen, jotka saapuvat täyttämään Tardiksen polttoainevarantoja jonnekin näillemain sijoittuvassa aika-avaruusrailossa.

Lilyn isoäiti soittaa paikalle poliisit, ja kadonneiden perheenjäsenten etsintä alkaa. Tohtori on kumman hiljainen kuultuaan Lilyn tarinan hirviöstä.

Juonipaljastuksia

Kun poliisit lähtevät – mitään tai ketään ei löytynyt – Tohtori ja Rose ottavat tilanteen haltuunsa. Käy ilmi, että sukutalolla on vähän mystinen historia. Isoäiti kertoo serkustaan, joka katosi talossa lapsena, ja jota ei koskaan löydetty.

Lily puhuu hirviöstä, jonka mukana salamat löivät veljen huoneessa, ja sitten veli ja äiti yhtäkkiä vain katosivat. Tohtori päättelee, että kyseessä täytyy olla zeeng, eli alien, joka on saapunut railon kautta maapallolle ja ravitsee itseään ihmisten sähköisellä energialla.

Kirjan Tohtori on aika tyly tyyppi, eikä ota Lilyn huolta vakavasti. Vaikka lapsi on kadottanut puolet perheestään, Tohtori puhuu vain railon sulkemisesta niin, etteivät zeengit enää pääse maapallolle. Hän ei usko, että kukaan selviäisi zeengien käsissä hengissä, eikä pysähdy miettimään ihmisten pelastamista tai jää lohduttamaan Lilyä. Se jää Rosen tehtäväksi.

Tohtori myös käyttää Lilyä ja tämän isoäitinä syötteinä, ja houkuttelee zeengin näin takaisin sukutaloon. Suunnitelma menee pieleen, ja zeeng kuljettaa sekä Lilyn että Rosen toiseen ulottuvuuteen, paikkaan, jossa parveilee zeengejä syömässä ihmisten energiaa. Sieltä onneksi löytyvät hengissä myös Lilyn veli ja äiti.

Tohtori onnistuu noutamaan porukan Tardiksella. Samalla kotiin saadaan yksi tarinan ulkopuolinen henkilö, joka on tullut kaapatuksi maapallolta zeengien luo.

Juonipaljastus päättyy

Kirjan lähtöajatus Tardiksen polttoainetankkauksesta railossa on vähän hassu. Rose ja Tohtori puhuvat Cardiffista ja siitä, miten Tardis tankattiin siellä jokin aika sitten (tämä tapahtui tv-sarjassa). Tämä pistää miettimään, kuinka usein sitä alusta oikein pitää tankata. Pari kertaa muutaman kuukauden sisällä? Ei tunnu uskottavalta. Jokin muu syy aluksen laskeutumiselle juuri tähän paikkaan ja aikaan olisi varmasti löytynyt.

Kirja on lyhyt ja tarina etenee rivakasti. Tällaisissa tiiviissä tarinoissa loppuratkaisu tuntuu tulevan aika yhtäkkiä, mutta toisaalta pidän siitä – mitä sitä suotta pitkittämään, kun tarinan käänteet on kerrottu, ja kaikki pitää saada takaisin kotiin.

Kaikin puolin pidin kirjan kerronnasta ja kertojavalinnasta. Tohtorin äärimmäinen tylyyskin saattaa selittyä (paitsi hahmolle tyypillisellä suoraviivaisella toiminnalla) sillä, että kertoja on 12-vuotias perheensä menettänyt tyttö, jonka mielestä Tohtori keskittyy koko ajan vääriin asioihin.

Star Tales

Trevor Baxendale, Steve Cole, Jenny T. Colgan, Jo Cotterill, Paul Magrs, Mike Tucker (2019) Star Tales, 244 s.

–

On jo hetki siitä kun luin tähtien nimiä droppailevan Doctor Who -novellikokoelman Star Tales. Olen tykännyt Tohtori-novellikokoelmista, mutta jostain syystä en saanut tähän oikein kosketusta. Se ei tarkoita, etteikö mukana olisi ihan mukavia tarinoita. Ehkä vain kaiken keskittyminen maapallolle ja kuuluisien ihmisten todelliseen elämään meni jotenkin liian realistiseksi minulle, vaikka alieneita ja omituista teknologiaa tarinoissa viliseekin.

Kaikissa kirjan novelleissa kohtaamme 13. Tohtorin seuralaisineen.

Juonipaljastuksia

Kirja alkaa jotenkin kummallisesti sillä, että Yazilla on kuukautiskipuja ja Tohtori yrittää parantaa tämän oloa kuumalla kyvyllä, herkuilla yms. Yas haluaa kuitenkin kuulla tarinoita, joten Tohtoripa alkaa kertoa niitä. En osaa kuvitella tällaista tapahtuvan koskaan, joten vähän päälleliimatulta tämä tuntuu. Tohtori vaikuttaa enemmän hetkessä elävältä tyypiltä, joka pudottelee ohimennen anekdotteja tapaamistaan henkilöistä. Miksi hän yhtäkkiä alkaisi muistella ja tarinoida?

No, Tohtorilla on tarina Amelia Earhartista, joka kamppaili Tohtorin rinnalla alieneita vastaan, eikä suinkaan kuollut kadotessaan vaan vietti 50 vuotta Tardiksessa. Viimeisessä tarinassa Audrey Hepburn vaihtaa itsensä alieneiden itsestään tekemään kloonirobottiin ja kirmailee avaruuten hänkin. Vapaus tuntuu houkuttelevan julkisuudessa eläviä ihmisiä kovasti.

Koko porukka (Yaz, Ryan, Graham) pääsee tapaamaan Elvistä, jolle Tohtori tulee puolihuolimattomasti antaneeksi alienteknologiaa, joka sekoittaa Elviksen koko elämän. Elvis elää vanhaksi ja joutuu tekemään vaikean ratkaisun kuullessaan, että hänen piti kuolla nuorena jotta maapallon historia toteutuisi oikealla tavalla. Einstein, Houdini ja Pythagoras tavataan myös kukin ajallaan, ja aina jotakin on menossa kauhealla tavalla pieleen.

Juonipaljastus päättyy

Kirja jäi itselleni etäiseksi, mutta annan sille joskus vielä toisen mahdollisuuden. Novellit ovat nopeaa luettavaa, ja ainahan Tohtori-tarinoissa on jotain kivaa, vaikkei Elvis tai Audrey Hepburn kauheasti kiinnostaisi. Itse kaipaan enemmän scifiä, vähemmän maapallon popkulttuuria. Jos koko universumi on avoinna, miksi jämähtää tänne?

Technophobia (Matt Fittion)

Matt Fittion (2017) Technophobia. Full Cast Audio Drama. Big Finish Productions.

–

Donna Noblella on tylsää. Tohtori on saapunut maapallolle (Donnan lähitulevaisuuteen) viettääkseen päivän Lontoon teknologiamuseossa. Yhtäkkiä teknologia alkaa pelottaa museovieraita. Niin hissit kuin tietokoneetkin – kaikki kauhistuttaa.

Pian selviää, että sama tapahtuu koko maailmassa: ihmiskunta kokee kaiken teknologian epäluonnollisena ja kauhistuttavana. Lopulta unohtuu yksinkertaisinkin, kynät, ovet ja niin edelleen. Ihmiset tyhmenevät, mutta miksi?

Juonipaljastuksia

“We are the Koggnossenti. You know nothing.” Näin alkaa koggnossentin maailmanvalloitus. Laji on saapunut maapallolle mukanaan laite, jolla ihmiskunta tyhmenee. Tai oikeastaan ei ihan koko ihmiskunta, sillä säde vaikuttaa vain vähän yli 99 prosenttiin ihmisistä.

Tohtori huomaa ensin ääniruuvimeisselinsä lakanneen toimimasta. Sitten Tardis hylkii häntä. Vika ei löydy laitteista vaan Tohtorista, johon säde vaikuttaa siinä missä ihmisiinkin.

Donna kohtaa veturinkuljettajan, joka vaikuttaa säilyttäneen järkensä. Samaan aikaan kun Donna itse unohtaa vähitellen kaiken, hän, Tohtori ja tämä ainoa älykkäänä pysynyt ihminen onnistuvat juonimaan, miten koggnossentin laitteen säde käännetään vaikuttamaan heihin itseensä. Syntyy pienoinen räjähdys, kun tyhmentynyt laji yrittää poistua planeetalta yliulottuvuuksisella aluksellaan.

Juonipaljastus päättyy

Lähelle nykyaikaa sijoittuvat tarinat kiehtovat minua aina. Tässä kuunnelmassa erityisen mukavaa on se, ettei teknologia ole hirviö, vaan ihmiset vain unohtavat keksintönsä. Miten luonnottomalta arkemme vaikuttaakaan, kun regressoidumme ihmisiksi, jotka eivät ole elämämme täyttävistä laitteista kuulleetkaan.

Seikkailu on tiivis ja selkeä ja etenee reippaasti. Se on mukavaa ja viihdyttävää kuunneltavaa.

Forever Autumn (Mark Morris)

Mark Morris (2007) Forever Autumn, 244 s.

–

Forever Autumn on maapallolle suunnilleen nykyhetkeen sijoittuva halloween-kauhuseikkailu. Se alkaa, kun pienehkössä kaupungissa asuva poikaporukka kaivaa maasta kovasti velhon taikakirjalta näyttävän, vanhan opuksen. Kirja herää henkiin ja sen mukana herää luurankomaisia, suuripäisiä olentoja. Kylässä valmistellaan halloween-juhlia ja pukeudutaan pelottaviin asuihin, mutta kaikkien mörköjen sisäpuolella ei olekaan hyväntahtoisia säikyttelijöitä.

Paikalle saapuvat 10. Tohtori ja Marha Jones. Heitä huolettaa erityisesti vihreä usva, joka tunkeutuu kaupungissa aivan kaikkialle.

Juonipaljastuksia

Kirjassa on kylän verran väkeä, jonka edesottamuksia seurataan, joten lukijan täytyy pysytellä skarppina, missä milloinkin mennään. Joka puolella alkaa tapahtua kauheita: joku näkee tikkumaisen olennon katoavan maan alle, toisaalla halloween-juhliin tarkoitettu pelleasu alkaa pelotella naamioasuliikkeen omistajaa. Kylän erikoisen vanhuksen (jota voisi pitää noitanakin) kissat sekoavat ja hyökkäävät ihmisten kimppuun. Ja sitten on se vihreä usva, joka tarpeen mukaan kätkee ja paljastaa asioita.

Tohtori on aluksi aika hukassa, eikä ymmärrä, mistä kaikessa on kyse. Tapahtuu niin paljon, että aikaa menee edestakaiseen juoksenteluun. Kirjoittajan tapa hyppiä siirtymien yli tuntuu aluksi myös vähän sekavalta, kunnes siihen vain tottuu; ai, äsken oltiin toisella puolella kylää ja nyt, ilman selitystä, ollaankin täällä.

Sitten Tohtorilla välähtää: tämä on Hervoken! Kyseessä on ikivanha kansa, joka on jäänyt maan alle odottamaan, että saisi virtaa alukselleen. Virtaa saadaan kyläläisistä: ensin pelottelemalla heitä ja sitten käyttämällä heidät polttoaineena.

Hervoken-kansa on todella kiehtovasti kuvattu. Erityisesti alieneiden kommunikaatio, joka tapahtuu äänteillä, eleilä ja tanssimaisilla liikkeillä, on kauniin vierasta ja outoa.

Kirja onnistuu olemaan pelottava, varsinkin alkupuolella, kun lukija ei vielä tiedä, mistä kaikessa on kyse. Jännite kuitenkin herpoaa loppua kohden, koska on niin selvää, että Tohtori hoitaa homman kotiin. Kuten hoitaakin. Aika helposti.

Juonipaljastus päättyy

Olen nykyään aika nirso kirjoitetuille Tohtoreille, sillä kaipaan hahmoon aitoutta. Ei riitä, että kirjoittaja lisää muutaman sloganin muuten persoonattomaan puheeseen. Tässä kirjassa Tohtorin hahmo on toimiva ja puhuu aidon tohtorimaisesti, mutta jää siitä huolimatta vähän pinnalliseksi. Pitkille pohdinnoille ei ole aikaa, vaan enimmäkseen juostaan ja touhutaan.

Marthan pohdinnat aikamatkailusta sen sijaan ilahduttavat. Kun hän huomaa olevansa nykyajassa, hän ajattelee soittaa siskolleen – vaan mistä hän tietää, onko hän itse parhaillaan jossakin siskonsa kanssa? Tai heittääkö hänen ajatuksena ‘nykyajasta’ vuodella/parilla, mikä tekisi puhelusta tosi omituisen? Aikamatkailija on lopulta aika yksin.

Toinen pluspiste tulee siitä, että Marthaan ja Tohtoriin suhtaudutaan kirjassa asiaankuluvan epäluuloisesti. Jos lapsi alkaa yhtäkkiä hengata parin ventovieraan aikuisen kanssa ja puhua omituisia, aika harva vanhempi toivottaa nämä vieraat aikuiset tervetulleiksi lapsensa elämään. Kaksikko saa välillä tehdä ihan työtä saadakseen ihmisten luottamuksen ja päästäkseen selvittämään nopeasti uhkaavaksi muuttunutta tilannetta.

The Wintertime Paradox (Dave Rudden)

Dave Rudden (2020) The Wintertime Paradox, 426 s.

–

Muistanette, kuinka innostuin Dave Ruddenin novellikokoelmasta Twelve Angels Weeping. Lähdin siis suurin odotuksin hänen viime vuonna ilmestyneen novellikokoelmansa The Wintertime Paradoxin matkaan.

The Wintertime Paradox koostuu 12 novellista, joissa liikutaan jälleen ennakkoluulottomasti eri Tohtoreiden historiassa ja tulevaisuudessa. Kirjaan on myös kirjoitettu pieni, kaiken yhteen kokoava tarinalinja, joka alussa herättää hämmästystä ja saa selityksensä lopussa.

Kirja on kaunis ja mahtavan iso. Siinä on Alexis Snellin puupiirroskuvitus.

Juonipaljastuksia

Kirja tarjoaa herkullisia näkökulmia ja tarinoita esimerkiksi Davrosin ja Tohtorin suhteesta ja Petronella Osgoodin ensihetkistä UNITin työntekijänä. jotain hyvin hauskaa on myös siinä, että Amy Pond ja Rory Williams tuovat joka joulu aterian tyttärelleen River Songille vankilaan.

Erityisen vaikuttunut olin novellista, jossa Tohtori saapuu kerta toisensa jälkeen pelastamaan jotakin maailmaa vain huomatakseen, että jokin toinen hän (mennyt tai tuleva) on jo käynyt vastaamassa hätähuutoon. Näinhän siinä voi tosiaan käydä, kun tarpeeksi kauan kuljeskelee ajassa!

Kirja on jouluteemainen, joten joulua on työnnetty kuhunkin tarinaan vähän vaihtelevalla menestyksellä. Karuimman kertomuksen päähenkilönä on joululahjoja kotiinsa kantava poliisi, joka ajautuu tylsyydestä kärsivän Missyn pelinappulaksi.

Suhteeni teemakirjaan on kaksijakoinen. Toisaalta luin kirjan jouluna, ja olihan se ihan hauskaa. Toisaalta tällaisen lukeminen mihin tahansa muuhun aikaan vuodesta tuntuu typerältä. Koko ajan puhutaan joululahjoista ja -juhlista, vaikka jokaisen tarinan olisi voinut kirjoittaa ilmankin näitä viittauksia. Osittain aika päälleliimattu teema siis.

Juonipaljastus päättyy

Kokonaisuutena kirja on hyvä ja novellit ovat kekseliäitä. Se ei kuitenkaan yllä ihan Ruddenin aiemman novellikokoelman tasolle – ensimmäinen tuntui kantavan vuosikausien fanituksen ja innon mukanaan, kun taas tämä on enemmänkin… no, vain kirja.

Joka tapauksessa näihin novellikokoelmiin kannattaa tutustua. Ja kun seuraava ilmestyy, hankin taatusti senkin.

Twelve Angels Weeping. Twelve stories of the villains from Doctor Who (Dave Rudden)

Dave Rudden (2018) Twelve Angels Weeping. Twelve stories of the villains from Doctor Who, 409 s.

–

Twelve Angels Weeping on kokoelma lyhyehköjä novelleja Doctor Whon ”pahiksista”. Jokaisessa tarinassa esiin pääsee yksi alienlaji. Tohtori ei nouse päärooliin läheskään kaikissa tarinoissa, ja muutenkin hän on vain ulkopuolelta tarkasteltu hahmo. Saamme tulkita, kenestä Tohtorista on kyse, kun kirjoittaja kuvailee hänen asuaan tai olemustaan.

Kirja tuntuu tosi modernilta. Se päivittää tapaa kertoa Tohtori-maailmasta; tarinat eivät ole perinteisiä alun, keskikohdan ja lopun siistejä kaaria, vaan Dave Rudden käyttää vaapaasti rikasta maailmaa, hahmoja ja kirjaan valittuja alieneita.

Jokainen tarina alkaa kuvalla. Puupiirroksilta näyttävät kuvat sopivat ajattomaan Tohtori-maailmaan, ja kuvittaja Alexis Snell osaa luoda paksulla, rosoisella viivalla mukavan jännittävää estetiikkaa.

* Juonipaljastus

Kaikista kirjan kahdestatoista tarinasta on tässä turha kertoa yksityiskohtia, mutta mainitaan nyt muutama. Kirjan aloittava niminovelli kertoo planeetasta, jota riivaa mystinen sairaus. Ensin tuli pöly, sitten planeetan asukkaat alkoivat muuttua kiveksi. Lopulta jäljellä on vain ylin eliitti, joka on sulkeutunut yhteen rakennukseen tautia levittävää pölyä pakoon. Tunnelma on klaustrofobinen, kuten sen enkelitarinoissa tulee ollakin.

Tarinoiden genre vaihtelee salapoliisiseikkailusta (jossa jäljitetään erästäkin varastettua Tardista) päiväkirjaksi, jossa nuori opiskelija kohtaa professori River Songin epäselvissä olosuhteissa, joissa toimii myös olentoja, joiden olemassaolon unohtaa heti, kun katsoo niistä poispäin. Näistä jälkimmäinen on erityisen jännittävä, ja sitä lukiessa täytyi pitää toista silmää kirjassa ja katsella toisella huoneen oviaukkoa (varmistaen, ettei sieltä astu sisään silence).

Yhdessä varsin liikuttavassa kertomuksessa Rory Williams lohduttelee kuninkaaksi valittua nuorukaista, jonka on astuttava elämää pidentävään, suljettuun kuninkaan pukuun. Rory kertoo eläneensä itsekin jo yli 2000 vuotta; tämä antaa kuninkaalle toivoa siitä, että pitkä elämä on mahdollinen kestää.

Yksi hauska tarina valaisee sontaralaisten syntymää ja elämän ensi minuutteja. Kloonilaji syntyy aikuisena suoraan taisteluun, mutta miten? Se selviää Straxin alkuelämää kuvaavassa novellissa.

* Juonipaljastus päättyy

En voi kehua tätä kirjaa kylliksi. Kirja on jännittävä, innostava ja sitä on ihan pakko lukea koko ajan, kunnes se päättyy. Runsaat yksityiskohdat takaavat sen, että uusikin lukukerta tulee tarjoamaan paljon oivalluksia ja iloa.

Sen verran vaikuttunut teoksesta olin, että tilasin heti toisenkin Dave Ruddenin kirjoittaman Tohtori-tarinoita sisältävän kirjan. Se saapui parahiksi toissapäivänä, joten luen sitä joulun levollisina iltoina.

The Maze of Doom (David Solomons)

David Solomons (2020) The Maze of Doom, 266 s.

–

Tilasin The Maze of Doom -kirjan jo ennen kuin verkkokaupassa oli sille kansikuvaa. Ihan vain koska tykkään labyrinteista. Kun kirja sitten saapui, sen kansi antoi odottaa aika… naiivia? veikeää? riehakasta? seikkailua.

Mikäs siinä, antaa mennä!

Tarinassa kuljetaan Maapallon historiassa ja myyteissä. 13. Tohtorin mukana ovat tutut Yasmin Khan, Ryan Sinclair ja Graham O’Brien.

Juonipaljastuksia

Hei, voiko kirja enää paremmin alkaa? Olemme Kreetalla n. 2000 eaa, kun taivaalta putoaa lentävä alus ja uppoaa puoliksi mereen. Keksijä Daidalos ja hänen poikansa Ikaros löytävät aluksen ja alkavat tutkia sitä.

Minotauros-myytti saa alkunsa, kun aluksesta astuu ulos valtava olento, joka on puoliksi ihminen ja puoliksi härkä. Myös itse alus osoittautuu labyrintiksi, jossa on lähes mahdotonta suunnistaa.

Tohtori ja seuralaiset liittyvät tarinaan meistä katsottuna tulevaisuudessa. Siellä huutokaupataan suuri, pronssinen minotauros-patsas, jonka Tohtori on päättänyt hankkia itselleen. Hän onnistuukin huutamaan sen, mutta patsas varastetaan! Mistä onkaan kyse?

Nimon-nimisistä alieneista! Patsas ei olekaan ihan vain patsas vaan eräänlainen labyrinttia (eli alun perin sokkeloista avaruusalusta) vartioimaan tehty robotti. Se pääsee vapaaksi Lontoon metrotunneleihin. Kauhua ja jännitystä!

Tarina käsittelee lopulta tulevaisuuden energiaratkasuja ja niistä maksettavaa hintaa. Graham pääsee olemaan sankari monta kertaa, mikä on kiva, koska hän jää usein vähän toimettomaksi hahmoksi.

Kirjassa piisaa toimintaa ja ripeitä käänteitä. Minotauros-myyttiä on punottu mukaan moneen kerrokseen, ja kaikille sen osille löytyy jokin selitys.

David Solomons on hauska ja pisteliäskin kirjoittaja. Hän saa Tohtorin puhumaan “cybermansplainingistä” ja seuralaiset pohtimaan, miksi kaikki heidän tapaamansa alienit ovat aina tosi nuoria ja hyvännäköisiä. Toisaalta Tohtori myös katuu menneisyyttään, jossa on taistelun tuoksinassa lähettänyt nimoneita mustaan aukkoon.

Juonipaljastus päättyy

Kirja on hauska, hassu ja jännittävä. Labyrintteihin päästään seikkailemaan toistuvasti, joten teos kyllä lunastaa nimensä luomat odotukset.

Tämä oli vähän huono tarina iltalukemiseksi, koska pätkissä luettuna tunnuin hukkaavan ison osan pienistä yksityiskohdista, joita kirjoittaja ripottelee joka paikkaan. Toisaalta se on kivakin – saan lukea tämän uudestaan ja löytää niitä vitsejä, vinkkejä ja oivalluksia uudestaan.

Into the Silence (Sarah Pinborough)

Sarah Pinborough (2009) Into the Silence.

Torchwood-kirjasarjan osa 10.

–

Into the Silence on vakava Torchwood-kirja, jossa on huono kansikuva. Eletään aikaa, jolloin Toshiko Saton ja Owen Harperin kuolemat ovat vielä tiimille kipeitä muistoja. Eri tilanteissa nämä muistot nousevat pintaan eri tavoin, mutta vielä niistä ei pysty löytämään mitään lohduttavaa.

Torchwoodin työmäärä on kolmelle jäljelle jäänelle valtava. Työ on nielaissut esimerkiksi Gwen Cooperin elämän kokonaan.

Juonipaljastuksia

Cardiffissa on laulukilpailu, jonka finaali televisioidaan. Kaupunki on täynnä laulajia ja erilaisia kuoroja ja ryhmiä, jotka harjoittelevat lähes yötä päivää kisoja varten. Sitten laulajia alkaa kuolla.

Murhat ovat erityisen verisiä. Ruumiilta on poistettu äänihuulet. Tappaja tekee tarkkaa työtä, joten ainakin weevilit voidaan sulkea epäiltyjen listalta saman tien.

Tarina seuraa muutamaa laulajaa ja heidän elämäntilannettaan ennen murhatuksi tulemista. Synkkään kirjaan sopii, että kaikki tilanteet ovat vähän ahdistavia – kenellä on onneton avioliitto, kuka riitelee juuri puolisonsa kanssa eikä ehdi sopia ennen kuin toinen murhataan.

Cardiffissa sataa koko ajan, ja Torchwood on alivoimainen. Gwen, Ianto Jones ja Jack Harkness yrittävät selvitellä tilannetta kolmisin, kunnes kilpailun tuomari, kuuluisa oopperalaulaja, murhataan. Media nostaa valtavan kohun. Jack päättää ottaa yhden poliisin (Cutler) mukaan tekemään tutkimuksia.

Cutler on Torchwoodin vanha tuttu Lontoosta Torchwood Onen ajoilta. Hänen tarinansa on kirjan parhaita sivujuonia. Tarina saa päätöksensä, mutta kukaan ei oikeastaan ole varma, onko loppu Cutlerille onnellinen vai ei.

Jack pääsee käymään pitkiä keskusteluja Cutlerin kanssa. He istuvat säännöllisesti baarissa juttelemassa elämästä ja Torchwoodista. Nämä seesteiset hetket ovat mahtavia. Toimintasankari-Jackistä saadaan harvoin nähdä tällainen elämäänsä pohtiva puoli.

Loppuratkaisu löytyy kahden täysin vastakkaisen maailman törmätessä. Jack joutuu tapansa mukaan tekemään tiukkoja valintoja ja elämään niiden kanssa (ilmeisesti ikuisesti).

Juonipaljastus päättyy

Into the Silence on hieno, tummasävyinen tarina, jossa kenelläkään ei mene kovin hyvin. Se kertoo paitsi alienien jahtaamisesta myös työstä, joka upottaa ihmisen kokonaan eikä päästä irti. Torchwood joutuu kohtaamaan tiimin vajavaisuuksia ja jatkamaan elämäänsä. Pysähtymiseen ei ole aikaa.

Toisaalta kirjassa on hyvin vähän Torhwoodille luonteenomaista leikinlaskua, kevyttä rupattelua ja huumoria. Into puuttuu. Lukijana tahtoisin vähän myös innostua, mutta ymmärrän kirjoittajan valinnat – tiimi elää hyvin synkkää vaihetta.

Department X (James Goss)

James Goss (2011) Department X. Torchwood Tales. Read by Kai Owen.

–

Torchwood Tales -äänikirjakokoelman osassa Department X Torchwoodin tiimi (josta ovat jäljellä Ianto Jones, Gwen Cooper ja Jack Harkness) keskittyy cardiffilaiseen ostoskeskukseen. Jack on määrännyt Ianton ja Gwenin työskentelemään tavaratalossa peiterooleissa, sillä hänellä itsellään on vuosikymmenten historia talon kanssa. Talon, joka yrittää tappaa Jackin aina säännöllisin väliajoin.

Äänikirjan lukee Kai Owen, joka näyttelee sarjassa Rhys Williamsia. Rhys ei tarinassa ole mukana muutamaa satunnaista Gwenin kanssa vaihdettua kommenttia lukuun ottamatta.

Pidän lukijan äänestä, mutta paikoin hän eläytyy vähän turhankin paljon. Se tosin kuuluu asiaan, kun on Torchwoodista kyse – nämä eivät ole lukijaa taustalle häivyttäviä äänikirjoja vaan jonkinlaisia monologin ja kuunnelman välimuotoja.

Juonipaljastuksia

Gwen työskentelee tavaratalon kosmetiikkaosastolla. Ianto myy miestenvaatteita. Näin on kulunut jo viikkoja, mutta heille ei ole selvinnyt mitään (siitä huolimatta, että talossa katoilee asiakkaita). Vasta kun Jack saapuu paikalle, talossa alkaa tapahtua.

Tavaratalo myydään sijoitusyritykselle, jonka taustat ovat hämärät. Yritys osoittautuu eräänlaiseksi Torchwoodin kilpailijaksi – se ostaa kohteita, joissa on ulkoavaruuden teknologiaa, ja jalostaa teknologiasta ja jopa alieneista tuotteita myyntiin. Ostajat tulevat mittalemaan ostostaan samana päivänä, kun Jack harppoo kaupan ovista sisään.

Suuri osa äänikirjasta kuluu tavaratalossa hortoillessa. Jatkuva kuolemanvaara vaanii kaiken yllä. Jack putoaa hissikuiluun. Kristallikruunut putoilevat katosta murha mielessään.

Ianto tempautuu toiseen ulottuvuuteen, jonne tavaratalon omistaja on joutunut jo vuosikymmeniä aikaisemmin. Siellä tämä omistaja on tullut alienin asuttamaksi, ja pikku hiljaa koko rakennuksesta on tullut murhanhimoisen otuksen temmellyskenttä.

Torchwood selvittää tilanteen tutulla tavalla: paljon kaaosta, jonkin verran sankaruutta ja vähän huonoja vitsejä.

Juonipaljastus päättyy

Tavaratalo on herkullinen, arkinen ympäristö, jonka luomia mahdollisuuksia kirjoittaja James Goss käyttää harmillisen vähän hyväkseen. Asiakaskontaktit Torchwoodin peiteroolimyyjien ja asiakkaiden välillä ovat mahtavia, mutta paria enempää niitä ei meille tarjota. Ympäristö pääsee oikeuksiinsa lähinnä tiimin juostessa osastolta toiselle ja kohdatessa erilaisia kuolemanvaaroja.

Tarina on aika yksinkertainen, ja pääosassa on kaoottinen juoksentelu ja tilanteisiin reagoiminen vailla suunnitelmia. Department X ei ole lemppareitani Torchwood-äänikirjojen sarjassa, mutta ei siinä mitään isoa vikaa ole. Henkilöille kyllä soisin enemmän tilaa olla omanlaisiaan persoonia eikä ainoastaan paikasta toiseen säntäileviä toimintahahmoja.

Tohtori Kuka ja luolahirviöt (Malcolm Hulke)

Malcolm Hulke (suom Renne Nikupaavola 1976) Tohtori Kuka ja luolahirviöt, 164 s.

–

Viime keskiviikko tuntui joululta: vuosia etsimäni Tohtori Kuka ja luolahirviöt saapui Vantaan antikvariaatista postitse kotiini. Tämä on toinen kahdesta 1970-luvulla suomennestusta Doctor Who -seikkailusta (toinen on Tohtori Kuka ja autonien hyökkäys, jonka sain lahjaksi jo muutama vuosi sitten).

Olen säästellyt teoksen lukemista siihen, että saan sen omaksi. Joistakin kirjastoista se kyllä löytyy joten ei ole välttämätöntä odottaa vuosia, jos sen haluaa lukea heti.

Luolahirviötarina sijoittuu kolmannen Tohtorin elinkaarelle, aikaan jolloin Tohtori oli karkotettu Maahan eikä hänellä ollut käytössään Tardista. Sen sijaan hänellä on komea auto (Bessie) ja tässä seikkailussa seuralaisenaan avustava tutkija Liz Shaw.

Juonipaljastuksia

Eräs tutkimuslaitos on rakentanut hiukkaskiihdyttimen varsin kauas kaikesta, kallioiden sisään. Laitos alkaa kärsiä selittämättömistä sähkökatkoista, joita tutkimaan päätyy lopulta UNIT ja sen myötä UNITin neuvonantaja, Tohtori.

Muutakin selittämätöntä tapahtuu. Tutkimuslaitoksen henkilökuntaa kuolee läheisissä luolissa, ja osa alkaa piirrellä seiniin pakkomielteisen oloisesti alkeellisia kuvia miljoonia vuosia sitten sukupuuttoon kuolleista eläimistä.

Erityisen kunnianhimoinen tutkimuslaitoksen työntekijä, tri Quinn, tapaa yhden “luolahirviön” eli ihmismäisen liskon, ja alkaa käydä salakauppaa informaatiosta liskon kanssa. Quinn haluaa saada mainetta tutkijana ja lisko haluaa selvittää, miten paljon ihmisiä maapallolla on (ja miten heistä pääsisi eroon).

Missään vaiheessa näille luolahirviöille ei anneta muuta nimeä kuin Tohtorin käyttämä Homo reptilia. Liskot tunnistaa kuitenkin siluriaaneiksi, joita on nähty myös tv-sarjassa. Tarina on tuttu: maapallon ilmasto oli muuttumassa liskoille sopimattomaksi, joten he vetäytyivät luoliinsa horrostamaan odottaen parempaa aikaa. Vahingossa horrostaminen venyi kuitenkin miljoonien vuosien mittaiseksi. Tällä välin apinat kehittyivät ihmisiksi ja valloittivat kaikki asumiskelpoiset alueet planeetalta.

Seuraa keskusteluja, sodankäyntiä ja eettisiä ongelmia. Mikä on ihmistä edeltäneen lajin paikka maailmassa? Voivatko siluriaanit luottaa siihen, että ihmiset antaisivat heidän elää – ihmiset kun tappavat kaikkia muitakin planeetan lajeja.

Loppuratkaisua saa odottaa niin viime tippaan, että 5 sivua ennen kirjan loppumista aloin pelätä, että kirjastani puuttuu osa. Ydinpommi on räjähtämässä, villisti leviävä miljoonien vuosien takainen virus on tappamassa ihmiskuntaa, ylivoimasilta vaikuttavat siluriaanit ovat muuttamassa maapallon ilmakehää itselleen sopivaksi (ja ihmiselle sopimattomaksi)… Mutta kaikki ratkeaa.

Ihmiskunta päätyy toisenlaiseen ratkaisuun kuin Tohtori tahtoisi. Hän tekee kaikkensa yhteisymmärryksen saavuttamiseksi, mutta yritykset valuvat hukkaan.

(Muuten, kiinnostavaa kyllä, UNITin operaatiolle käyttämä tunnussana on “siluurilaiset”. Onkohan liskoihmisten nimi peräisin tästä tunnussanasta, vai mikä lie tarina nimeämisen takana?)

Juonipaljastus päättyy

Pidin kirjasta todella paljon. Tarina on nopeatempoinen, looginen ja seikkailullinen, ja eri henkilöhahmojen toisiaan vastaan sotivat motiivit nousevat juonen keskiöön. Siluriaanit ovat yhtä aikaa kylmäverisiä ja lojaaleja toisiaan kohtaan.

Kirjan liskoihmiset eivät ole aivan samanlaisia kuin modernin tv-sarjan siluriaanit. Kirjassa lajilla on mm. kolmas silmä ja aivan uskomattomia henkisiä kykyjä (he esimerkiksi sulattavat kiveä ajatuksen voimalla). Siitä huolimatta heissä on enemmän tuttua kuin vierasta, ja kansikuvasta huolimatta näen heidät varsin samankaltaisina kuin tv-sarjaan luodut olennot.

Tarina kärsii hiukan liiallisista rönsyistä. Nykylukijan silmin suuren osan rönsyistä voisi surutta poistaa juonen lainkaan kärsimättä. Toisaalta teos on muutenkin aikansa kuva – miehet toimivat, naiset keittävät kahvia. Paitsi lopussa, jossa se kahvinkeittäjänainen nostetaan ansaitsemaansa keskiöön.

Olen katsellut varsin vähän klassisen Tohtorin kausia, mutta osaan kuitenkin kuvitella tarinaan Jon Pertween seuralaisineen. Olen nimittäin katsellut ansiokkaan Youtube-dokumenttisarjan Tohtorin näyttelijöistä ja kausista. Voin suositella tätä kaikille, joita Tohtorin menneisyys kiinnostaa. Sarjan tekijä katsoi kaikki Doctor Whot järjestyksessä, ja analysoi omaa kokemustaan jakso jaksolta. Tässä linkki kolmannen Tohtorin kauden esittelyyn: https://www.youtube.com/watch?v=zH-tlUZtrdw.