Jacqueline Rayner (2016) The Water Thief, 159 s.
–
Jotenkin osuvasti edellisen zombi-aiheisen Torchwood-kirjan jälkeen tartuin Jacqueline Raynerin kirjoittamaan Doctor Who -tarinaan The Water Thief. Kirjassa 11. Tohtori, Amy Pond ja Rory Williams matkustavat Egyptiin, jossa tehdään 1900-luvun alkupuolen tärkeimpiä arkeologisia löytöjä. Tämän Oxyrhynchus-kaivauksen löytöihin kuuluu mm. violetti papyruskäärö.
Rory tulee kaataneeksi teetä tämän violetin tekstikäärön päälle. Ja eikös siinä ole jo katastrofin ainekset.
Ai, miten niin osuvasti zombien jälkeen? Odottakaapas vain!
- Juonipaljastuksia
Violetti papyruskäärö on tehty violetista kaislasta, joka teetilkan saatuaan alkaa kasvaa holtittomasti. Kasvi imee vettä niin tehokkaasti, että kun se osuu mihin tahansa vesipitoiseen – esimerkiksi ihmiseen – se kuivattaa tämän korpuksi. Ihmisistä tulee sekunneissa muumioita.
Rory jää huolehtimaan kaivauksen ihmisiä turvaan temppelinraunioihin, kun Tohtori ja Amy suuntaavat tekstikäärön syntyaikaan, parin tuhannen vuoden taakse, samaan paikkaan. Rory on tehokas ja päättäväinen toimija, mutta lopulta violettia kaislaa on kasvanut kaikkialle. 1900-luvun ihmisten tehtäväksi jää oikeastaan vain olla kuolematta janoon odottaessaan, että Amy ja Tohtori selvittävät tilanteen menneisyydessä.
Menneisyydessä vastassa on murhamysteeri ja violetin, pyhän kaislan palvontaa. Kaislaa käytetään mm. kuolleiden muumioimiseen. Tohtorilla menee pitkään päästä juonesta kiinni, mutta lopulta hän sekä paljastaa murhaajan että selvittää mystisen kaislan alkuperän. Eikä siinä ole mitään ulkoavaruudellista. (Oikeastaan kaiken takana saattaa olla Tohtorin joskus menneisyydessään tekemä virhe.)
Ja sitten ne zombit: jonkin aikaa muumioituina olleet ihmiset heräävät eloon eräänlaisina vettä etsivinä kasvien jatkeina. Kaikki, mihin he osuvat, kuivuu.
Kirja käyttää hienosti hyväkseen aikamatkailua. Amy, Tohtori ja Rory liikkuvat samoissa maisemissa – heitä erottaa vain aika. Kun Amy astuu temppeliin, jonka sisäpihalla on lampi, Rory kituu janoissaan saman temppelin aavikoituneissa raunioissa.
- Juonipaljastus päättyy
Kirjan Tohtori on viehättävä ja tuttu. Ja jos olet joskus miettinyt, mistä time lord tunnistaa planeetan heti sen pinnalle astuessaan, niin esimerkiksi hajusta: ”Definitely Earth. It has a very distinctive scent, Earth. Sort of marshmallows and hope.”
Lyhyt, alle 200-sivuinen kirja on nopea lukea ja vauhti pysyy yllä koko ajan. Loppuratkaisu on lennokas ja tohtorimainen, mutta oikeastaan tässä tapauksessa lopulla ei ole niin merkitystä. Ajassa liikkuminen, arkeologia ja ihmiselämien kerrostuminen nousevat kirjan ydinteemoiksi.
Uskon, että luen tämän uudestaan joskus, kun kaipaan lyhyttä aikamatkaa Tohtorin seurassa.
Kukakirja 