novelli – Kukakirja

Tales of Terror

Jacqueline Rayner, Mike Tucker, Paul Magrs, Richard Dungworth, Scott Handcock, Craig Donaghty (2017/2019) Tales of Terror, 365 s.

–

Tales of Terror on kokoelma Doctor Who -maailmaan sijoittuvia kauhunovelleja. Kirja on ilmestynyt ensimmäisen kerran 12. Tohtorin aikoina, joten siinä on kaksitoista novellia, joissa jokaisessa toimii eri Tohtori. (Pehmeäkantinen pokkariversio, jonka luin, on vuodelta 2019.)

Lyhyesti: tämä on hyvä kirja. Olen tykännyt Tohtori-novelleista ennenkin, mutta tässä teoksessa erityisesti ilahduttaa se, että kirjoittajia on useita. Näin Tohtoreista saadaan monia puolia esiin, kun yhden kirjoittajan ei ole tarvinnut perehtyä sataprosenttisesti kaikkiin.

Heikompiakin tarinoita joukkoon mahtuu, mutta pidän kaikista kuvatuista Tohtoreista ja siitä, miten heistä on saatu omanlaisiaan. Kirjan on kuvittanut Rohan Eason.

Juonipaljastuksia

Ensimmäinen novelli ei ole paras mahdollinen avaus kirjalle, mutta koska Tohtorit esitellään järjestyksessä, vaihtoehtoa ei ole kirjaa kootessa ollut. Tarinassa on surrealistinen halloweenjuhla, josta en oikein saanut otetta. Toinen tarina viekin sitten kauhun ytimeen: meille selviää, miksei ole kovin hyvä idea pelata ouijaa Tardiksessa. Kolmas Tohtori kohtaa yllättävän dalekin.

Neljännen Tohtorin seuralaisena on tietenkin Sarah Jane Smith. Tarina kertoo lisää carrioniteista, joita 10. Tohtori kohtaa tv-sarjassa Martha Jonesin kanssa. Tämä on yksi hyvä esimerkki siitä, miten kirjoittajat ovat päässeet kertomaan jatkoa tai edeltäviä tapahtumia tv-sarjan seikkailuihin. Viidennen Tohtorin kanssa tapaamme meduusan, joka kivettää katseellaan. Kuudennen Tohtorin Tardiksen oveen koputetaan keskellä aikapyörrettä, ja tarina vie meidät takaisin kirjan alkuun, surrealistiseen halloweeniin.

Seitsemäs Tohtori pääsee pelastamaan taiteilijan omalta maalaukseltaan. Kahdeksannen kanssa matkustetaan risteilyaluksella, kunnes merestä nousee hirviö (mutta yllättäen se ei olekaan toisen planeetan alien). Yhdeksännen Tohtorin tarina on kirjan pelottavimpia. Se sijoittuu sirkusmaailmaan, jossa tilkkutäkkimäinen klovnihahmo kaappaa ihmisiä.

Kymmenennen Tohtorin novelli jatkaa tv-sarjan Human Nature – Family of Blood -tuplajaksosta tuttujen alienien tarinaa. Tohtorihan hankkiutuu tv-sarjassa näistä alieneista eroon varsin armottomilla tavoilla, mutta nyt hän saa Donna Noblen kanssa huomata, ettei pysyväksi tarkoitettu rangaistus ollutkaan niin pysyvä. Kertomus osoittaa myös hienosti, millaisen virheen Tohtori tv-sarjassa teki. Novelli jatkaa loogisesti siitä, mihin tarina jäi.

Yhdennentoista Tohtorin novelli on lempikohtani teoksessa, eikä vain siksi, että siinä on weeping angeleitä. Novellin alussa perhe jää jumiin autoon, jota ympäröi sumu ja lauma mystisiä enkelipatsaita. Tohtori yrittää ulkopuolelta pelastaa hyvin epätoivoiselta vaikuttavaa tilannetta. 12. tarina paljastaa autoneiden uusimman juonen.

Juonipaljastus päättyy

Tämän tekstin tägeistäkin voi huomata, miten monta eri alienia kirjaan on saatu mahtumaan. Lyhyehköt seikkailut koukuttavat lukemaan vielä yhden ja vielä yhden. Vaikka vanhat Tohtorit eivät minulle erityisen tuttuja olekaan, viihdyin heidänkin seurassaan ongelmitta.

Twelve Angels Weeping. Twelve stories of the villains from Doctor Who (Dave Rudden)

Dave Rudden (2018) Twelve Angels Weeping. Twelve stories of the villains from Doctor Who, 409 s.

–

Twelve Angels Weeping on kokoelma lyhyehköjä novelleja Doctor Whon ”pahiksista”. Jokaisessa tarinassa esiin pääsee yksi alienlaji. Tohtori ei nouse päärooliin läheskään kaikissa tarinoissa, ja muutenkin hän on vain ulkopuolelta tarkasteltu hahmo. Saamme tulkita, kenestä Tohtorista on kyse, kun kirjoittaja kuvailee hänen asuaan tai olemustaan.

Kirja tuntuu tosi modernilta. Se päivittää tapaa kertoa Tohtori-maailmasta; tarinat eivät ole perinteisiä alun, keskikohdan ja lopun siistejä kaaria, vaan Dave Rudden käyttää vaapaasti rikasta maailmaa, hahmoja ja kirjaan valittuja alieneita.

Jokainen tarina alkaa kuvalla. Puupiirroksilta näyttävät kuvat sopivat ajattomaan Tohtori-maailmaan, ja kuvittaja Alexis Snell osaa luoda paksulla, rosoisella viivalla mukavan jännittävää estetiikkaa.

* Juonipaljastus

Kaikista kirjan kahdestatoista tarinasta on tässä turha kertoa yksityiskohtia, mutta mainitaan nyt muutama. Kirjan aloittava niminovelli kertoo planeetasta, jota riivaa mystinen sairaus. Ensin tuli pöly, sitten planeetan asukkaat alkoivat muuttua kiveksi. Lopulta jäljellä on vain ylin eliitti, joka on sulkeutunut yhteen rakennukseen tautia levittävää pölyä pakoon. Tunnelma on klaustrofobinen, kuten sen enkelitarinoissa tulee ollakin.

Tarinoiden genre vaihtelee salapoliisiseikkailusta (jossa jäljitetään erästäkin varastettua Tardista) päiväkirjaksi, jossa nuori opiskelija kohtaa professori River Songin epäselvissä olosuhteissa, joissa toimii myös olentoja, joiden olemassaolon unohtaa heti, kun katsoo niistä poispäin. Näistä jälkimmäinen on erityisen jännittävä, ja sitä lukiessa täytyi pitää toista silmää kirjassa ja katsella toisella huoneen oviaukkoa (varmistaen, ettei sieltä astu sisään silence).

Yhdessä varsin liikuttavassa kertomuksessa Rory Williams lohduttelee kuninkaaksi valittua nuorukaista, jonka on astuttava elämää pidentävään, suljettuun kuninkaan pukuun. Rory kertoo eläneensä itsekin jo yli 2000 vuotta; tämä antaa kuninkaalle toivoa siitä, että pitkä elämä on mahdollinen kestää.

Yksi hauska tarina valaisee sontaralaisten syntymää ja elämän ensi minuutteja. Kloonilaji syntyy aikuisena suoraan taisteluun, mutta miten? Se selviää Straxin alkuelämää kuvaavassa novellissa.

* Juonipaljastus päättyy

En voi kehua tätä kirjaa kylliksi. Kirja on jännittävä, innostava ja sitä on ihan pakko lukea koko ajan, kunnes se päättyy. Runsaat yksityiskohdat takaavat sen, että uusikin lukukerta tulee tarjoamaan paljon oivalluksia ja iloa.

Sen verran vaikuttunut teoksesta olin, että tilasin heti toisenkin Dave Ruddenin kirjoittaman Tohtori-tarinoita sisältävän kirjan. Se saapui parahiksi toissapäivänä, joten luen sitä joulun levollisina iltoina.

The Triple Knife (Jenny T. Colgan)

Jenny T. Colgan (2018) The Triple Knife and other Doctor Who stories, 182 s.

–

Jenny T. Colgan on kirjoittanut Tohtori-novelleja, jotka on koottu kirjaksi The Triple Knife. Kirjassa esiintyvät niin yhdestoista kuin kahdestoistakin Tohtori Clara Oswaldin kanssa sekä TV-sarjan toistuvista sivuhahmoista River Song ja Ashildr.

Juonipaljastuksia

Kirjan niminovelli tarttuu TV-sarjan kohtaukseen, jossa ikuisen elämän saanut Ashildr kertoo repineensä päiväkirjoistaan sivuja pois, koska ei kestä lukea niitä. Revityillä sivuilla oli esimerkiksi kertomus siitä, miten hän menetti kolme lastaan rutolle Lontoossa.

Nämä päiväkirjan sivut Colgan on kirjoittanut heti ensimmäiseen novelliin. Tarina ei todellakaan ole mukava eikä kepeä; kun rutto leviää Lontoossa, on aika pian selvää, että tässä se nyt on, tässä Ashildr menettää kaikki lapsensa. Ja niin käykin, tosin pienellä alien-twistillä (joka ei lohduta lainkaan). Tohtoria ei tässä tarinassa nähdä.

Into the Nowhere vie Claran ja 11. Tohtorin planeetalle, jonka nimeä edes Tardis ei tiedä. Siellä he kohtaavat uskomattomia kauheuksia aina elävistä luurangoista jättiläiskäärmeisiin. Näiden turvatoimien takaa löytyy raamatullinen paratiisi.

Tarina on kauheudessaan vähän hassu, mutta oikeastaan Colgan on kiinnostunut muusta. Hän on kirjoittanut jokaiseen tarinaan hahmoille lisää taustaa ja ominaisuuksia, joiden kanssa välillä olen samaa mieltä, välillä en.

Into the Nowheren Clara on itkuinen ja pelokas. Hän saa kummallisia alitajuisia flashbackejä kaikista niistä kerroista, kun hän on uhrannut elämänsä Tohtorin hyväksi. En oikein saa kiinni tästä Claran puolesta, sillä TV-sarjassa hän on suorastaan korostetun itsevarma, rohkea ja ratkaisukeskeinen.

Picnic at Asgard vie 11. Tohtorin ja River Songin treffeille planeetankokoiseen huvipuistoon. Siellä alkaa tietenkin tapahtua kaikkea, mikä vie huomion toisaalle. Tarina on kiva ja on aina mukavaa seikkailla professori Songin kanssa.

Mutta. Tämänkin tarinan kitka syntyy Colganin luomasta taustatarinasta. Nyt Songilla on vauvakuume, ja hän miettii koko tarinan ajan, miten kysyisi Tohtorilta, saavatko he koskaan lapsia yhdessä.

Voin uskoa, että River Songilla on pehmeäkin puolensa. Mutta en pysty uskomaan siihen, miten hän kuvailee vauvoja: taianomaisiksi, tähtipölystä ja hunajasta rakennetuiksi söpöläisiksi. En hyväksy tätä kritiikitöntä näkökulmaa River Songin älykkään psykopatian tuotteeksi.

All the Empty Towers asettaa Claran ja 12. Tohtorin Englantiin tulevaisuudessa, jossa ilmastonmuutos on jo pitkällä. Tarina on lyhyt ja keskittyy ihmettelemään ilmaston muuttumisen seurauksia. Pidän kertomuksesta, vaikka sen ongelmat ratkeavatkin kuin sormia napsauttaen.

A Long Way Down on minikertomus ajan kerrostumisesta. 12. Tohtori on pudonnut Tardiksesta ja Clara yrittää pelastaa hänet ennen kuin hän murskautuu lähimmän planeetan pintaan. Tardis ei kuitenkaan tottele vaan vie Claran aina sekunnin verran taaksepäin ajassa, kunnes taivas on täynnä Tardiksia ja putoavia Tohtoreita.

Juonipaljastus päättyy

Colgan kertoo kirjan esipuheessa, miten Doctor Who -maailma ei rajoita vaan vapauttaa hänet kirjoittamaan mistä tahansa. Tähän liittyykin maailman rakastettavuus: mistä tahansa pääsee minne tahansa.

Olisin kaivannut vähän tarkkuutta kirjassa tapahtuvaan aikamatkailuun. Tohtori-maailman säännöt vaikuttavat täysin vierailta Colganille. Yhdessä kohtauksessa Tohtori esimerkiksi katoaa kesken kadulla kävelemisen sekunniksi ja käy voittamassa kultamitalin hiihdosta Helsingin (kesä)olympialaisissa 1952 vaikka ollaan kaukana Tardiksesta. Mitään selitystä tälle aikahypylle ei anneta, eikä se liity tarinan juoneenkaan muuten kuin olemalla nokkela vitsi Tohtorin hiihtotaidoista. Miten hän siis yhtäkkiä hyppää ajassa ilman aikakonettaan?

Samanlainen ongelma liittyy kirjan viimeiseen novelliin, jossa Tardis vie Claran aina sekunnin verran ajassa taaksepäin. Ymmärrän, että Tardis ja Clara näin monistuvat sekunti sekunnilta, mutta miksi Tardiksen ulkopuolella oleva Tohtorikin monistuu joka hypyllä? Eihän Tardis vie ajassa taaksepäin kuin itsensä ja matkustajansa.

Vaikka pidän novelleista, scifi-novellien kirjoittaminen on ollut kirjoittajalle selvästi vaativaa. Tarinoiden lyhyys jätti välillä kaipaamaan lisää selitystä tai taustaa.

Novellimittainen, nopea ongelman esittely ja yhtä nopea ratkaiseminen eivät välttämättä tee lukijaa onnelliseksi. Kirjan plussana on tietysti se, miten monta maailmaa ja henkilöä siihen on saatu mahtumaan.