Owen Harper – Kukakirja

Gooseberry (James Goss)

James Goss (2021) Gooseberry. Big Finish Productions, Monthly Range 49, kuunnelma.

–

Pysyn linjassani ja pyrin kuuntelemaan ainakin kaikki ne Torchwood-kuunnelmat, joissa Burn Gorman pääsee ääneen Owen Harperina. Owen on usein yhdistetty kuunnelmissa Andy Davidsonin (Tom Price) kanssa, koska heidän kemiansa toimivat hyvin yhteen. Niin myös tarinassa Gooseberry, jossa Andyllä on uusi tyttöystävä Caite.

Juonipaljastuksia

“So, Andy doesn’t know you’re dead, does he?”

Owen tapaa Caiten ensimmäisen kerran kahvilassa, ja tajuaa heti tilanteen. Caite on kuollut. Vähitellen selviää enemmänkin: ei vain kuollut vaan myös alien. Hieno homma!

Caite on sellaista alienlajia, joka pystyy pidentämään kuoleman ja elämän välistä rajaa ottamalla energiaa elävistä. Hän kutsuu kansaansa nimellä Threshold. Caite saa Owenin pitämään tilanteensa salassa Andyltä palkitsemalla hänet: hän antaa Owenille elämää aina muutamaksi hetkeksi kerrallaan.

Ja millaista elämä onkaan! Owen syö grilliruokaa ja himoitsee tunteita, kokemuksia ja aistimuksia. Hän jää koukkuun ja vaatii Caitea antamaan elämää aina uudelleen, aina vähän enemmän. Elämää saadaan imaisemalla sitä ihmisiltä, mutta vain sen verran, ettei isäntäihminen huomaa mitään.

Kunnes sitten yksi isäntä kuolee, kun Owen ei suostu lopettamaan elämänvoiman imemistä ajoissa. Seuraa pitkä ja ahdistava vaihe, jossa Owen tuhoaa todisteita samaan aikaan kun Andy etsii kyseisen ihmisen murhaajaa.

Juoni on kuitenkin mutkikkaampi. Caite on tahallaan saanut Owenin koukkuun ja syyllistymään murhaan; hän on koko ajan halunnut päästä Owenin kautta hubin aika-avaruusrepeämän äärelle päästääkseen kansansa siitä läpi.

Juonipaljastus päättyy

Tarina on hyvä ja intensiivinen. Elämää himoitseva kuollut Owen on realistinen addikti, joka ei halua palata entisenkaltaiseen olemassaoloonsa koskaan. Tarina mittaa Andyn ja Owenin ystävyyden syvyyttä: ketä kohtaan ollaan lojaaleja, kun tilanne muuttuu todella pahaksi?

Lease of Life (Aaron Lamont)

Aaron Lamont (2021) Lease of Life. Big Finish Productions, Monthly Range 48, kuunnelma.

–

Olen yrittänyt pysyä sen verran kärryillä näissä Torchwood-kuunnelmissa, että saisin käsiini ainakin kaikki ne, joissa esiintyy Burn Gorman. Tykkään kovasti sekä hänen tavastaan olla Owen Harper että Owen Harperin hahmosta.

Lease of Life alkaa esittelemällä meille lyhyesti kimppakämpän sekalaisen asujaimiston, ja asettaa sitten Harperin kaiken keskelle tutkimaan asuntoon puhjennuta hometta, joka ei todellakaan ole hyväksi ihmisille. Tarina on kauhua, johon kevennystä tuovat kaikesta eripuraiset kämppikset.

Juonipaljastus

Kuunnelma on karu kertomus nopeasti etenevästä, toisesta ulottuvuudesta tulleesta homekasvustosta, joka käyttää kaikkea biomassa polttoaineenaan. Kyllä, myös ihmisiä. Home etenee valtavalla vauhdilla, ja tilanne on kaoottinen. Asukkaita pelastamaan tullut Owen joutuu toistuvasti toteamaan olevansa myöhässä.

Yksi asukas (Seren) kuitenkin pysyy Owenin rinnalla, ja selviää pahimmasta. Kuunnellassani huomaan uskovani kaiken, mitä Owen Serenille sanoo. Hänen äänensä on lohdullinen: “It’s gonna be ok, don’t panic.” Tuossa seurassa tahtoisin itsekin olla, mikäli koskaan joudun alienhomeen uhriksi.

Tarina on painajaismainen ja ällöttävä kuvatessaan elävältä syödyksi tulevia ihmisiä. Yhdeltä irtoavat hampaat ja hiukset, toinen romahtaa nopeasti biomassaksi.

Loppuratkaisu on yllättävä, ja onnekkuudessaan myös traaginen. Seren saa tehdyksi sopimuksen home-elämän kanssa siten, että onnistuu osoittamaan olevansa asunnon laillinen haltija. Home lähtee, mutta samalla Seren tulee tuomituksi viettämään loppuelämänsä poistumatta kovin kauas kotoa.

Juonipaljastus päättyy.

Ihmisiä syövä home on aiheena puhdasta kehokauhua. Pahimpia kohtia jouduin vähän hyppimään yli, sillä ääninäytteleminen on todella tehokasta ja hirveää. Tarina on kuitenkin kekseliäs. Kaoottinen tilanne tuntuu aidolta ja ratkaisut on tehtävä nopeasti, ilman riittävää tietoa tapahtumista. Owen Harper onnistuu pysymään rauhallisena siivilien turvana halki lähes koko tarinan ajan.

Consequences (James Moran, Joseph Lidster, Andrew Cartmel, Sarah Pinborough, David Llewellyn)

James Moran, Joseph Lidster, Andrew Cartmel, Sarah Pinborough, David Llewellyn (2009) Consequences, 252 s.

–

Consequences-kirjassa on loistava idea: siinä seurataan Torchwoodin toimintaa eri aikoina, ja tarkastellaan asioita, jotka seuraavat toisistaan. Päähenkilöt eivät välttämättä itse tiedä, miksi jotakin tapahtuu, mutta lukija on saanut kohdata jotakin varhaisempaa, ja ymmärtää sen yhteyden uudempiin tapahtumiin.

Kirjalla on viisi kirjoittajaa, ja se koostuu viidestä katkelmasta, joista jokaisella on oma juonensa ja tarinansa. Ne kuitenkin kietoutuvat yhteen monin tavoin.

Juonipaljastuksia

Kirjan ensimmäisessä kertomuksessa löytyy kirja. Emily Holroyd, Torchwood-agentti, löytää kirjan välistä viestin ja toimii sen mukaisesti. Samaan aikaan Jack Harkness ja muu tiimi (Alice Guppy ja Charles Gaskell) perehtyvät köyhien poikien kouluun liittyviin mysteereihin. Koulu on peite alien-lapsia tutkivalle organisaatiolle.

No, kuluu vuosikymmeniä, ja Torchwoodissa on meille tutut Ianto Jones, Toshiko Sato, Owen Harper ja Gwen Cooper. Jack on juuri kadonnut (puhumme siis tv-sarjan ensimmäisen ja toisen kauden väliin jäävästä ajasta), ja jäljelle jäänyt tiimi tutkii Torchwoodin arkistoja löytääkseen jonkin asiakirjan, jonka perusteella valita seuraava johtaja. Kaupungista löytyy jonkin korkeamman kulttuurin tuottamaa teknologiaa, jolla voi parantaa ihmisiä – tuhoisin seurauksin parantajalle itselleen.

Seuraavassa tarinassa tiimissä on enää Ianto, Gwen ja Jack. Tarkkailukeikalla lähiössä Gwen kohtaa vauvan, joka kietoo hänen mielensä täysin hallintaansa ja alkaa käytellä Gweniä kuin marionettinukkea. Czisch-vauva on aiemmin hallinnut erästä lähiön nuorta tyttöä, joka vapauduttuaan (ja vaarassa joutua uudelleen kirouksen alle) räjäyttää vauvan ja kokonaisen ostoskeskuksen sen mukana.

Seuraava tarina käsittelee räjähdyksen seurauksia ja sitä, miten Torchwood yrittää hallita tapauksen tuottamaa medianäkyvyyttä sekä mainehaittaa poliisin suuntaan. Räjähdyksessä kuolleen lapsen isä saapuu kostamaan ja tartuttaa Jackiin ja Gweniin viruksen (kagawavirus), joka lamauttaa heidät loppuelämäksi (joka Jackin tapauksessa on erityisen pitkä). Saamme seurata, kuinka Ianto kaataa tieltään kaikki esteet pelastaakseen tiiminsä. (Vähän jää häiritsemään, että eikö Jack olisi pelastunut ihan vain kuolemalla ja heräämällä taas henkiin terveenä, mutta Iantolle ei tule mieleen tappaa Jackiä pelastusmielessä.)

Viimeinen tarina on oikeastaan kirja. Sen nimi on Consequences, ja sen on kirjoittanut Nina Rogers. Nina on sivullinen, joka on törmännyt Torchwoodiin aivan liian monta kertaa elämässään. Tarinasta onkin herkullista bongailla viittauksia aivan kaikkialle Torchwoodin historiaan (ja jopa Sarah Jane Smith Adventures -tv-sarjaan). Nina on alkanut unohdella asioita, minkä ensin päättelen johtuvan siitä, että hän on saanut liian monta kertaa retconia. Mutta lopulta kaikki kiertyykin siihen kirjaan ja viestiin, jotka mainittiin ensimmäisessä tarinassa.

Juonipaljastus päättyy

Consequences päättää Torchwood-sarjan, jossa on yhteensä 15 kirjaa. Päätösteoksena se on loistava ja kutkuttava. Voin vain kuvitella, miten hauskaa kirjoittajatiimillä on ollut punoa tätä aikojen halki kurottelevaa juonta.

Olisipa näitä lisää! (Onneksi yksittäisiä Torchwood-kirjoja on tämän sarjan jälkeenkin ilmestynyt muutama, niistä lisää myöhemmin.)

The Last Beacon (Gareth David-Lloyd)

Gareth David-Lloyd (2018) The Last Beacon. Big Finish Productions, Monthly Range 20, kuunnelma.

–

Ianto Jonesia näyttelevä Gareth David-Lloyd on siirtynyt myös kirjoittamaan Torchwoodia. Hänen käsialaansa on esimerkiksi kuunnelma The Last Beacon, jossa Ianto ja Owen Harper lähtevät walesiläiselle vuoristoseudulle selvittämään, kuka siellä lähettelee Torchwoodin bongaamaa viestiä jonnekin avaruuteen.

Tarina sijoittuu Torchwood-tv-sarjan alkuvaiheisiin. Ianto on juuri jäänyt kiinni siitä, että piilotteli puoliksi kyberihmiseksi muutettua tyttöystäväänsä hubissa.

Nyt Iantolla on vahva tarve näyttää, että häneen voi luottaa yhtenä tiimin jäsenenä. Niinpä hän on luvannut Jack Harknessille, että hoitaa tämän vuoristokeikan Owenin kanssa kahdestaan – ja nimenomaan Owenin, koska hänet Ianto haluaa erityisesti voittaa puolelleen.

Owen ei ole innoissaan. Bussimatka Walesin maaseudulle – jossa ei ole edes kunnollisia kahviloita tai ravintoloita – ei houkuttele. Hän valittaa aivan kaikesta, ja Burn Gorman saa valituksenkin kuulostamaan niin hauskalta, että saatoin tätä kuunnellessani hihkaista “mä niin rakastan Owenia!”

Juonipaljastuksia

Toshiko Sato on saanut koodatuksi alienviestistä vain osan, mutta päättelee sen olevan Taliskotian-nimisten (miten tämän suomentaisi? taliskotialaisten?) alienien kieltä. Viestin lähtöpaikka on eräällä vuorella, jolle Ianto ja Owen kiipeilevät. He ovat naamioituneet geokätköilijöiksi, joten harhaileminen ja etsiskeleminen kuuluu asiaan.

Tutkimusmatka on kaoottinen. Kaksikko päätyy esimerkiksi baaritappeluun ja diilaamaan alkoholia alaikäisille saadakseen näiltä vaihtokaupana tietoja. He asuvat hotellihuoneessa, jossa ei ole ikkunoita; koko ajan sataa; kaikki on ankeaa. Ianto on pakannut mukaan suuren kahvikoneen, jota Owen on kantanut kilometritolkulla selässään matkalla hotellille.

Owen alkaa kuitenkin kaikenlaisten takaiskujen myötä lämmetä Iantolle. Näiden kahden välinen huumori on tarinan edetessä rentoa ja toverillista.

Ianto ja Owen lähtevät mukaan opastetulle kierrokselle kaivokseen, ja selvittelevät signaalin lähetyspaikkaa. Kun se löytyy, opaskierrokselta on päästävä jotenkin pois; Owen yrittää saada oppaan hermostumaan heittämällä niin huonoja vitsejä kuin osaa, mutta opas on innokas ja kierros jatkuu tuntikausia. Lopulta tilanne etenee, kun Ianto näyttelee klaustrofobista paniikkikohtausta, ja pääsee näin ulos kaivoksesta.

Lopulta vuoresta sitten löytyy se taliskotialainen, jolle pitäisi pystyä kertomaan, että hänen kansansa on kuollut jo vuosikymmeniä sitten. Lopulta Owen osoittaa empatiaa ja ymmärrystä, kun Ianto tahtoisi päteä Torchwoodille noudattamalla pilkulleen annettuja ohjeita.

Juonipaljastus päättyy

The Last Beacon on tolkuttoman hauska kuunnelma. David-Lloyd on kirjoittanut Ianton ja Owenin elävästi, ja heidän suhteensa kehittymistä on kiva seurata. Ja kun Ianto ja Owen ryyppääväät ja nauravat yhdessä, siinä on jotain hyvin liikuttavaa, miten nämä näyttelijät tuntuvat nauttivat tilanteesta.

Tarinassa on kuitenkin myös vakavampi puoli: pohdintaa elämän hauraudesta, nuoruuden haaveista ja toteutumattomista unelmista. Vahva suositus tälle!

The Hope (James Goss)

James Goss (2019) The Hope. Big Finish Productions, Monthly Range 30, kuunnelma.

–

He ovat taas yhdessä: kuolleistaherätetty Owen Harper ja kaikkien ystävä Andy Davidson! Owenin synkkä huumori ja Andyn usein lähes naiivi optimismi luovat hienoa ristiriitaa.

The Hope on kuunnelma, jossa on todella tummasävyinen tarina. Se alkaa, kun Owen hoitaa vankilassa Megwyn Jones -nimistä vankia, joka on kuolemassa syöpään.

Jones istuu elinkautista monesta murhasta; hän on murhannut nuoria, joiden sijaisvanhempana on toiminut muutama vuosikymmen sitten. Hän on salannut uhriensa hautapaikat jo vuosikymmenten ajan. Nyt hän on valmis puhumaan.

Juonipaljastuksia

Megwyn Jones kuljetetaan suoalueelle, jolle hän kertoo haudanneensa nuoret. Mukana on tietenkin sekä poliiseja että Owen Harper. Myös murhattujen nuorten omaisia on kerääntynyt paikalle seuraamaan tapahtumia.

Suolle nousee tiivis sumu. Näkyvyys katoaa kokonaan, ja samalla katoaa ihmisten suuntavaisto. Kaikki eksyvät omille teilleen. (Tämä on hiukan ärsyttävää, koska on vaikea kuvitella, miten kymmenisen poliisia, yksi vanki, lauma omaisia ja Owen sekä Andy voivat kaikki harhailla eri suuntiin niin, että kukaan ei pysy yhtään selvillä siitä, missä kukaan muu on.)

Murhaaja-Megwyn alkaa eri henkilöiden kanssa kaivella murhattuja nuoria maasta. Käy ilmi, että nämä nuoret ovat edelleen sekä nuoria että elossa; suoalueella on aika-avaruuden särö, minkä vuoksi siellä kuolleet ihmiset heräävät henkiin ja pysyvät hengissä (kunhan eivät poistu alueelta).

Owen innostuu tästä mahdollisuudesta ja astuu itse yhteen hautaan. Hän herääkin hetkeksi henkiin – sydän lyö ja kaikkea! – mutta vaikutukset eivät jatku suon ulkopuolella. Hän saa kuitenkin hiukan iloa lyhyeen elämäänsä syömällä ranskanperunoita.

Tarinalla on ilkeä loppu lähes kaikille osallisille.

Juonipaljastus päättyy

Synkkä kuunnelma on paikoin aika raskassoutuinen ja hidas. Tunnelma sopii hyvin tarinaan. Vaikka olen kuunnellut tämä useamman kerran, eksyn kuitenkin sumussa edelleen; miten iso joukko ihmisiä voi harhailla suolla tapaamatta toisiaan? Miten kaikki voivat eksyä?

Burn Gorman tekee joka tapauksessa taas hienon roolisuorituksen ristiriitaisena Owen Harperina, jolla on ihan omanlaisiaan ongelmia kerran kuolleena ja uudelleen henkiin herätettynä ihmisenä.

Into the Silence (Sarah Pinborough)

Sarah Pinborough (2009) Into the Silence.

Torchwood-kirjasarjan osa 10.

–

Into the Silence on vakava Torchwood-kirja, jossa on huono kansikuva. Eletään aikaa, jolloin Toshiko Saton ja Owen Harperin kuolemat ovat vielä tiimille kipeitä muistoja. Eri tilanteissa nämä muistot nousevat pintaan eri tavoin, mutta vielä niistä ei pysty löytämään mitään lohduttavaa.

Torchwoodin työmäärä on kolmelle jäljelle jäänelle valtava. Työ on nielaissut esimerkiksi Gwen Cooperin elämän kokonaan.

Juonipaljastuksia

Cardiffissa on laulukilpailu, jonka finaali televisioidaan. Kaupunki on täynnä laulajia ja erilaisia kuoroja ja ryhmiä, jotka harjoittelevat lähes yötä päivää kisoja varten. Sitten laulajia alkaa kuolla.

Murhat ovat erityisen verisiä. Ruumiilta on poistettu äänihuulet. Tappaja tekee tarkkaa työtä, joten ainakin weevilit voidaan sulkea epäiltyjen listalta saman tien.

Tarina seuraa muutamaa laulajaa ja heidän elämäntilannettaan ennen murhatuksi tulemista. Synkkään kirjaan sopii, että kaikki tilanteet ovat vähän ahdistavia – kenellä on onneton avioliitto, kuka riitelee juuri puolisonsa kanssa eikä ehdi sopia ennen kuin toinen murhataan.

Cardiffissa sataa koko ajan, ja Torchwood on alivoimainen. Gwen, Ianto Jones ja Jack Harkness yrittävät selvitellä tilannetta kolmisin, kunnes kilpailun tuomari, kuuluisa oopperalaulaja, murhataan. Media nostaa valtavan kohun. Jack päättää ottaa yhden poliisin (Cutler) mukaan tekemään tutkimuksia.

Cutler on Torchwoodin vanha tuttu Lontoosta Torchwood Onen ajoilta. Hänen tarinansa on kirjan parhaita sivujuonia. Tarina saa päätöksensä, mutta kukaan ei oikeastaan ole varma, onko loppu Cutlerille onnellinen vai ei.

Jack pääsee käymään pitkiä keskusteluja Cutlerin kanssa. He istuvat säännöllisesti baarissa juttelemassa elämästä ja Torchwoodista. Nämä seesteiset hetket ovat mahtavia. Toimintasankari-Jackistä saadaan harvoin nähdä tällainen elämäänsä pohtiva puoli.

Loppuratkaisu löytyy kahden täysin vastakkaisen maailman törmätessä. Jack joutuu tapansa mukaan tekemään tiukkoja valintoja ja elämään niiden kanssa (ilmeisesti ikuisesti).

Juonipaljastus päättyy

Into the Silence on hieno, tummasävyinen tarina, jossa kenelläkään ei mene kovin hyvin. Se kertoo paitsi alienien jahtaamisesta myös työstä, joka upottaa ihmisen kokonaan eikä päästä irti. Torchwood joutuu kohtaamaan tiimin vajavaisuuksia ja jatkamaan elämäänsä. Pysähtymiseen ei ole aikaa.

Toisaalta kirjassa on hyvin vähän Torhwoodille luonteenomaista leikinlaskua, kevyttä rupattelua ja huumoria. Into puuttuu. Lukijana tahtoisin vähän myös innostua, mutta ymmärrän kirjoittajan valinnat – tiimi elää hyvin synkkää vaihetta.

Corpse Day (James Goss)

James Goss (2017) Corpse Day. Big Finish Productions, Monthly Range 15, kuunnelma.

–

Koska rakastan Burn Gormanin ääntä ja näyttelijäntaitoja, tilasin taannoin Torchwood-kunnelmasarjasta kaikki ne, joiden pääroolissa on Owen Harper. En tajunnut sitä silloin, mutta samalla tulin ehkä saaneeksi ne kaikkein rajuimmat Torchwood-tarinat, sillä Owen ei ole mikään herkkä hahmo.

Tällä varoituksella (on nimittäin aika raju kuunnelma tämä!) lähdetään Corpse Dayn ihanaan maailmaan.

Käsikirjoittaja James Goss osoittaa neroutensa asettamalla Owenin pariksi Andy Davidsonin. Tuo joviaali, positiivinen poliisi on Owenin täysi vastakohta.

Torchwoodin perinteisiin kuuluu sen perustamisesta lähtien vietetty “corpse day”, umpikujaan päättyneiden tapausten päivä, jolloin Torchwood tarjoaa apuaan poliisille. Päivän hengessä Jack Harkness lähettää Owenin avustamaan paikallista poliisia. Ja siellähän Andy jo odotteleekin malttamattomana.

Juonipaljastuksia

Andyn ja Owenin keskustelu on mahtavaa. Toinen yrittää olla kannustava ja empaattinen, toinen torpedoi kaiken. Andyn reaktiot Owenin tilanteeseen (“I’m dead.”) ovat aitoja ja ymmärrettäviä. Nauroin ääneen koko kuunnelman alkupuolen, mutta sittenpä päästiin tilanteeseen, joka ei enää naurattanut.

Corpse dayn hengessä tutkitaan nyt kadonneiden nuorten naisten tapausta. Johtolangat vievät parivaljakon kellariin, josta löytyy kolme tyttöä ja weevil. Talon omistaja saa Andyn ja Oweninkin suljetuksi kellariin, ja sielläpä sitten ollaan. Kaiken lisäksi yksi tytöistä alkaa synnyttää.

Tarina on traaginen ja todella raskas. Tyttöjen kohtalot ovat hirveitä, ja ihan konkreettisestikin sen synnyttämisen kuunteleminen on kauheaa – näyttelijä huutaa pitkät tovit silkkaa tuskanhuutoa.

Syntymän hetkellä selviää, ettei lapsi olekaan talossa asuvan miehen vaan weevilin. Perhekuvio muodostuu monimutkaiseksi ja Andylle lähes sietämättömäksi. Andyn ja Owenin käymät keskustelut ihmisen ja weevilin risteymän syntymisestä ovat mielenkiintoista, eettistä pohdintaa.

Juonipaljastus päättyy

Kuunnelma on rakennettu mielettömän taitavasti. Minut johdatellaan – kuten Andy ja Owenkin – iloisella rupattelulla mitä hirveimpään tilanteeseen. Näyttelijät tekevät loistavat suoritukset, enkä pety Owen Harperin viiltävään, mutta elämää kunnioittavaan maailmankuvaan.

Big Finish Productionsilla on tapana haastatella kuunnelmien näyttelijöitä pieneksi loppukaneetiksi tarinalle. Vaikken haluakaan minkään rikkovan kuunnelman luomaa maailmaa, nautin näyttelijöiden keskustelusta. On mielenkiintoista kuulla, miten he suhtautuvat näin rankkaan käsikirjoitukseen ja sen esittämiseen.

Ja kyllä: olen yhä enemmän Burn Gormanin lumoissa.

Torchwood: Believe

Torchwood: Believe. Written by Guy Adams. Big Finish Productions 2018. Kuunnelma, osat 1-3.

–

Believe on kolmiosainen, Guy Adamsin kirjoittama Torchwood-kuunnelma. Torchwood on siinä vaiheessa, jossa tiimi on edelleen koossa, mutta Owen Harper on jo kuollut ja herätetty uudelleen henkiin (mikä selittänee hänen tavallistakin vimmaisempaa tarvettaan todistella kyvykkyyttään kaikille).

Tarina alkaa, kun Owen kertoo muulle Torchwoodille selvitelleensä erään uskontokunnan taustoja. Tämä kultti haluaa ihmisten lähtevän avaruuteen. Sinänsä harmiton homma on saanut tummia alasävyjä – osa uskovista tekee itselleen erilaisia kirurgisia operaatioita näyttääkseen alieneilta ja osa varastaa ulkoavaruuden teknologiaa ties mitä tarkoitusta varten.

Uskonnossa on skientologisia piirteitä. Ihmiset muuttavat uskonnon ylläpitämään keskukseen, jossa he osallistuvat erilaisiin mielenhallintaharjoituksiin. Ja kaikki tietenkin maksaa osallistujille paljon.

Juonipaljastuksia

Jack Harknessilla on omituisia suhteita tähän uskontoon, joten muu Torchwood ei oikein luota häneen jutun selvittelyssä. Owen ottaa ohjat käsiinsä ja jakaa joukon tutkimaan uskontokunnan eri alueita:

Ianto Jones soluttautuu uskonnon asuntolaan. Gwen Cooper lähtee pelastamaan uskonnon perustajan tytärtä häntä vainoavilta uskovilta. Toshiko Sato lähtee flirttailemaan uskontokunnan kirjanpitäjän kanssa saadakseen tältä vähän lisätietoa rahaliikenteestä kaiken takana.

Homma kosahtaa sitten monessa kohdassa. Gwen ja hänen “suojelemansa” tyttö päätyvät hubiin ja käy ilmi, että tyttö onkin pyrkinyt sinne koko ajan. Ianto nukutetaan ja viedään leikkauspöydälle, missä hänelle aletaan tehdä erilaisia alien-implantteja. Toshikolla on ikävin tilanne, sillä hän ei saakaan ujutetuksi nukutusainetta kirjanpitäjän juomalasiin. Tilanne käy uhkaavaksi, ja Toshiko joutuu harrastamaan tämän kanssa seksiä päästäkseen pakoon. Owen saapuu kyllä pelastamaan tilannetta, mutta liian myöhään. (Tästä seuraa ymmärrettävästi hiukan kireitä keskusteluja Toshikon ja Owenin välille.)

Jack toteuttaa samaan aikaan omaa juontaan uskonnon sisäpuolella. Ja koska hän ei kerro kenellekään, mitä suunnittelee, hän vaikuttaa koko ajan epäilyttävämmältä.

Torchwood tietenkin setvii kaiken lopuksi, mutta uhreilta ei vältytä. Ja Owen joutuu nöyrtymään ja myöntämään, ettei olekaan ihan niin kaikkivoipainen kuin tahtoisi.

Juonipaljastus päättyy

Sarjassa on kolme noin tunnin mittaista jaksoa, mikä on ihan hyvä määrä kuunneltavaa. Juoni ehtii kehittyä moneen suuntaan. Kuunnelma on tehty hyvin ja sen äänimaailma on rikas ja miellyttävä.

Koska rakastan Owen Harperia, minulle oli mukava yllätys, että hän on tarinan johtohahmo. Burn Gorman on loistava kaikessa, mitä tekee. Voisin kuunnella häntä tuntikausia.

Vaikka vanhan Torchwoodin yhteensaattaminen on ehdottoman hauskaa, kuunnellessani tajusin, ettei mitään mennyttä voi koskaan palauttaa. Vaikka näyttelijät ovat läsnä vain ääninä, he eivät ole enää samoja kuin silloin, kun tv-sarjaa tehtiin. Heidän äänensä ovat muuttuneet, he lähestyvät hahmojaan eri tavalla. Paitsi tietysti John Barrowman, joka on jokseenkin iätön Jack.

Kaiken kaikkiaan Believe on hyvää, klassista Torchwoodia. Siinä tehdään typeriä virheitä, edetään suin päin ja reagoidaan tilanteisiin. Sen lisäksi siinä rakastetaan, puhutaan syvällisiä toiminnan ohessa, ja ollaan valmiita unohtamaan oma etu, jotta tehtävä onnistuu.

–

Big Finishin kuunnelmien tyyliin tässäkin boksissa on lopussa lyhyt näyttelijöiden haastattelu. On tosi mukavaa kuunnella, kun he lörpöttelevät keskenään selvästi onnellisina siitä, että ovat saaneet tehdä pitkästä aikaa töitä yhdessä. Tv-sarjoissa syntyy kaksi maailmaa: on se, joka näkyy ruudulla, ja se, jossa näyttelijät elävät kaiken takana. Torchwood-näyttelijäjoukko kuulostaa liikuttavan onnelliselta pikku perheeltä.

Skypoint (Phil Ford)

Phil Ford (2008) Skypoint, 250 s.

–

Torchwood-kirjasarjan Skypoint on ehdottomasti yksi suosikeistani. Kirja on niin elävä, niin tosi.

Mietin lukiessani toistuvasti, mistä se elävyyden tunne tulee. Miksi toisen kirjoittajan käsissä tutut hahmot muuttuvat elottomiksi kiiltokuviksi, ja toinen saa heidät paperille täydellisinä, kolmiulotteisina ihmisinä? Miksi toinen kirjoittaja saa uskomattomimmankin alien-kohtaamisen tuntumaan täysin uskottavalta, ja toisen tekstistä jää epäilyksen siemen?

Phil Ford osaa annostella tietoa sopivasti. Hänelle hahmoilla on historia – he eivät ole olemassa vain kulkeakseen tämänkertaisen seikkailun läpi.

Ford esimerkiksi kertoo Toshiko Saton kärsivän lievästä ahtaanpaikankammosta, sillä hän vietti (kuten tv-sarjassa näimme) aikaa UNITin betonisellissä. Ja kun Ianto Jones on kuolla, hänen mielessään risteilee kaoottisesti monenlaisia ajatuksia. Hän ajattelee Jack Harknessia, hän miettii, onko kuoleminen sellaista kuin Owen Harper kertoi sen olevan. Hänen mielessään käy, jääkö hänen ruumiinsa sellaiseen kuntoon, että siihen voisi käyttää henkiinherättävää rautakäsinettä. Ja: “He kind of wished he’d had time for one more cup of coffee.”

Fordin kanssa tuntuu siis siltä, että Torchwoodin tiimiläiset ovat kokonaisia ja ehjiä olentoja. Se on tosi hyvä perusta tarinalle.

Juonipaljastuksia

Gwen Cooper ja Rhys Williams ovat palanneet häämatkaltaan ja etsivät uutta kotia. Cardiffiin on rakennettu tornitalo, jonne he menevät kiinteistövälittäjän kanssa. Asuntoa esitellessään välittäjä katoaa.

Seuraa Torchwood-operaatio: Owen ja Tosh naamioituvat aviopariksi, joka muuttaa tornitaloon. Ihmisiä kadottavan alienin lisäksi vaaroja aiheuttaa talon omistaja, Besnik Lucca, joka on psykopaattinen rikollinen.

Tarina on kiehtova ja henkilöiden käymät keskustelut tuntuvat todellisilta. Tilaa on myös irrationaalisille reaktioille, joita aiheuttaa mm. Owenin ja Toshin riiteleminen asunnossaan.

Loppuasetelmassa Tosh on Luccan vankina tornin kattohuoneistossa, tornista on katkaistu sähköt, tornihuoneistoon ei pääse muuten kuin hissillä (jossa ei ole sähköjä) ja seinien läpi tihkuu alien, joka surmaa ihmisiä sekunneissa. Kaikki ratkeaa tosi nopeasti – kun kirjaa on jäljellä 15 sivua, tuntuu vielä siltä, ettei tästä tule mitään.

Owenille on pääjuonen oheen kirjoitettu sivujuoni, jota hän elää, kun muut nukkuvat. Elävänä kuolleena hän kun ei yöunia kaipaa. (Muutenkin hänen ruumiinsa haurautta käsitellään tapahtumien tiimellyksessä hyvin.)

Juonipaljastus päättyy

Kirjassa on sopiva annos toimintaa ja ihmissuhteita. Ja juuri sitä Torchwood parhaimmillaan on.

Pack Animals (Peter Anghelides)

Peter Anghelides (2008) Pack Animals, 250 s.

–

Kun nappasin hyllystäni Torchwood-kirjan Pack Animals, mietin, miksen muista siitä edelliseltä lukukerralta juuri mitään. Nyt olen lukenut kirjan uudelleen, ja viimein loppuun päästyäni tiedän: kirjassa ei tapahdu juuri mitään.

En ole suuri Peter Anghelides -fani. Hänen edellinenkin Torchwood-kirjansa (Another Life) kuuluu vähiten suosikkeihini sarjassa.

Miksi näin on? Luulen, että syy on yksinkertaisesti siinä, että Anghelides ei ole toiminnallinen kirjoittaja. Odotan Torchwoodilta kuitenkin toimintaa, joten juoni tuntuu laahaavan, kun siinä lähinnä kuvaillaan asioita.

Juonipaljastus

Kirjan perusidea on vähän naiivi. Cardiffilainen nuori mies on löytänyt ulkoavaruuden teknologiaa. Hänellä on käsissään laite, jolla voi tuottaa olemassaoloon mitä tahansa kuvittelemiaan hirviöitä. Laite tuottaa myös ihan oikeita alieneita, kuten weevileitä, aina kun laitteen omistaja niitä ajattelee.

Koska laite tarvitsee energiakseen tunnetiloja, nuori mies kehittelee näistä hirviöistä korttipelin. Pelikorttipakasta löytyy vanhoja tuttuja, mutta myös miehen itsensä keksimiä otuksia. Kun ihmiset sitten pelaavat korteilla, tunteet käyvät kuumina, ja otukset ilmestyvät paikalle tappamaan kaikki.

Torchwoodilla ei kuitenkaan ole mistään mitään hajua ensimmäisten 190 sivun aikana (kirjassa on 250 sivua). Siihen asti vain juostaan paikasta toiseen ja reagoidaan milloin minnekin ilmestyviin petoihin. Kirjoittaja siis lähinnä kuvailee paikkoja, joissa ulkoavaruuden pedot tappavat tai ovat tappaneet ihmisiä, ja kierrättää meitä tiimin kanssa ostoskeskuksessa, bussissa ja niin edelleen.

Kirjan lopetus on nopea ja vähän typerä sekin. Siihen liittyy tietenkin paljon kuvittelemista tämän kuvittelulaitteen kanssa, yksisarvisia ja sellaista.

Juonipaljastus päättyy

Anghelides on hyvä luomaan henkilöille taustoja ja kiinnostavia tilanteita, joissa heidän luonteensa paljastuu. Pack Animalsissa lisävaloa saa esimerkiksi Owen Harperin elämä elävänä kuolleena (olemme jo siinä vaiheessa sarjaa, että hänet on palautettu eloon) ja kaikki ongelmat, joita seuraa, kun ei ole verenkiertoa tai tuntoaistia. Lääkärin työ muuttuu vaikeaksi, kun ei voi edes tunnustella potilaan pulssia.

Toinen kiinnostava tapahtuma on, kun Ianto Jones muuttuu väliaikaisesti näkymättömäksi. Kirjoittaja kuvaa hyvin tilallisen hahmottamisen vaikeuksia, joita seuraa, kun ei yhtäkkiä näekään itseään sekä sitä, miten voi tietää, kuinka pahoin loukkaantuu, kun ei näe, vuotaako verta tai ovatko luut kenties poikki.

Vähän päälleliimatulta kuitenkin tuntuu, että Ianton on näkymättömänä liikuttava kaikkialla alasti. Hän kuitenkin päätyi näkymättömäksi ihan vaatteet päällä ja kengät jalassa; eikö niitä näkymättömiä vaatteita olisi voinut käyttää? Hauskempaa ja kiusallisempaa toki on, että hän on aina nakuna.

Kaiken tapahtumattomuuden voisi korvata pulppuavalla dialogilla, mutta Anghelides pitäytyy keskusteluissakin asiapohjalla. Kirjan huumori tulee asioista, joille en itse naureskele, ja jää puuttumaan sieltä, minne sitä kaipaisin (kaipaan nokkelaa sanaleikkiä, esimerkiksi).