Peter Anghelides (2008) Pack Animals, 250 s.
–
Kun nappasin hyllystäni Torchwood-kirjan Pack Animals, mietin, miksen muista siitä edelliseltä lukukerralta juuri mitään. Nyt olen lukenut kirjan uudelleen, ja viimein loppuun päästyäni tiedän: kirjassa ei tapahdu juuri mitään.
En ole suuri Peter Anghelides -fani. Hänen edellinenkin Torchwood-kirjansa (Another Life) kuuluu vähiten suosikkeihini sarjassa.
Miksi näin on? Luulen, että syy on yksinkertaisesti siinä, että Anghelides ei ole toiminnallinen kirjoittaja. Odotan Torchwoodilta kuitenkin toimintaa, joten juoni tuntuu laahaavan, kun siinä lähinnä kuvaillaan asioita.
- Juonipaljastus
Kirjan perusidea on vähän naiivi. Cardiffilainen nuori mies on löytänyt ulkoavaruuden teknologiaa. Hänellä on käsissään laite, jolla voi tuottaa olemassaoloon mitä tahansa kuvittelemiaan hirviöitä. Laite tuottaa myös ihan oikeita alieneita, kuten weevileitä, aina kun laitteen omistaja niitä ajattelee.
Koska laite tarvitsee energiakseen tunnetiloja, nuori mies kehittelee näistä hirviöistä korttipelin. Pelikorttipakasta löytyy vanhoja tuttuja, mutta myös miehen itsensä keksimiä otuksia. Kun ihmiset sitten pelaavat korteilla, tunteet käyvät kuumina, ja otukset ilmestyvät paikalle tappamaan kaikki.
Torchwoodilla ei kuitenkaan ole mistään mitään hajua ensimmäisten 190 sivun aikana (kirjassa on 250 sivua). Siihen asti vain juostaan paikasta toiseen ja reagoidaan milloin minnekin ilmestyviin petoihin. Kirjoittaja siis lähinnä kuvailee paikkoja, joissa ulkoavaruuden pedot tappavat tai ovat tappaneet ihmisiä, ja kierrättää meitä tiimin kanssa ostoskeskuksessa, bussissa ja niin edelleen.
Kirjan lopetus on nopea ja vähän typerä sekin. Siihen liittyy tietenkin paljon kuvittelemista tämän kuvittelulaitteen kanssa, yksisarvisia ja sellaista.
- Juonipaljastus päättyy
Anghelides on hyvä luomaan henkilöille taustoja ja kiinnostavia tilanteita, joissa heidän luonteensa paljastuu. Pack Animalsissa lisävaloa saa esimerkiksi Owen Harperin elämä elävänä kuolleena (olemme jo siinä vaiheessa sarjaa, että hänet on palautettu eloon) ja kaikki ongelmat, joita seuraa, kun ei ole verenkiertoa tai tuntoaistia. Lääkärin työ muuttuu vaikeaksi, kun ei voi edes tunnustella potilaan pulssia.
Toinen kiinnostava tapahtuma on, kun Ianto Jones muuttuu väliaikaisesti näkymättömäksi. Kirjoittaja kuvaa hyvin tilallisen hahmottamisen vaikeuksia, joita seuraa, kun ei yhtäkkiä näekään itseään sekä sitä, miten voi tietää, kuinka pahoin loukkaantuu, kun ei näe, vuotaako verta tai ovatko luut kenties poikki.
Vähän päälleliimatulta kuitenkin tuntuu, että Ianton on näkymättömänä liikuttava kaikkialla alasti. Hän kuitenkin päätyi näkymättömäksi ihan vaatteet päällä ja kengät jalassa; eikö niitä näkymättömiä vaatteita olisi voinut käyttää? Hauskempaa ja kiusallisempaa toki on, että hän on aina nakuna.
Kaiken tapahtumattomuuden voisi korvata pulppuavalla dialogilla, mutta Anghelides pitäytyy keskusteluissakin asiapohjalla. Kirjan huumori tulee asioista, joille en itse naureskele, ja jää puuttumaan sieltä, minne sitä kaipaisin (kaipaan nokkelaa sanaleikkiä, esimerkiksi).
Kukakirja 