Rose Tyler – Kukakirja

The Monster in the Cupboard (Kalynn Bayron)

Kalynn Bayron (2023) The Monster in the Cupboard , 85 s.

–

The Monster in the Cupboard on kerrottu 12-vuotiaan Lilyn äänellä. Kirja alkaa, kun Lily pakenee myöhään illalla kotoaan. Hän on nähnyt hirviön, joka söi hänen veljensä ja äitinsä. Juostuaan pihan halki pihatien portille saakka, hän törmää Tohtoriin (kymmenes) ja Roseen, jotka saapuvat täyttämään Tardiksen polttoainevarantoja jonnekin näillemain sijoittuvassa aika-avaruusrailossa.

Lilyn isoäiti soittaa paikalle poliisit, ja kadonneiden perheenjäsenten etsintä alkaa. Tohtori on kumman hiljainen kuultuaan Lilyn tarinan hirviöstä.

Juonipaljastuksia

Kun poliisit lähtevät – mitään tai ketään ei löytynyt – Tohtori ja Rose ottavat tilanteen haltuunsa. Käy ilmi, että sukutalolla on vähän mystinen historia. Isoäiti kertoo serkustaan, joka katosi talossa lapsena, ja jota ei koskaan löydetty.

Lily puhuu hirviöstä, jonka mukana salamat löivät veljen huoneessa, ja sitten veli ja äiti yhtäkkiä vain katosivat. Tohtori päättelee, että kyseessä täytyy olla zeeng, eli alien, joka on saapunut railon kautta maapallolle ja ravitsee itseään ihmisten sähköisellä energialla.

Kirjan Tohtori on aika tyly tyyppi, eikä ota Lilyn huolta vakavasti. Vaikka lapsi on kadottanut puolet perheestään, Tohtori puhuu vain railon sulkemisesta niin, etteivät zeengit enää pääse maapallolle. Hän ei usko, että kukaan selviäisi zeengien käsissä hengissä, eikä pysähdy miettimään ihmisten pelastamista tai jää lohduttamaan Lilyä. Se jää Rosen tehtäväksi.

Tohtori myös käyttää Lilyä ja tämän isoäitinä syötteinä, ja houkuttelee zeengin näin takaisin sukutaloon. Suunnitelma menee pieleen, ja zeeng kuljettaa sekä Lilyn että Rosen toiseen ulottuvuuteen, paikkaan, jossa parveilee zeengejä syömässä ihmisten energiaa. Sieltä onneksi löytyvät hengissä myös Lilyn veli ja äiti.

Tohtori onnistuu noutamaan porukan Tardiksella. Samalla kotiin saadaan yksi tarinan ulkopuolinen henkilö, joka on tullut kaapatuksi maapallolta zeengien luo.

Juonipaljastus päättyy

Kirjan lähtöajatus Tardiksen polttoainetankkauksesta railossa on vähän hassu. Rose ja Tohtori puhuvat Cardiffista ja siitä, miten Tardis tankattiin siellä jokin aika sitten (tämä tapahtui tv-sarjassa). Tämä pistää miettimään, kuinka usein sitä alusta oikein pitää tankata. Pari kertaa muutaman kuukauden sisällä? Ei tunnu uskottavalta. Jokin muu syy aluksen laskeutumiselle juuri tähän paikkaan ja aikaan olisi varmasti löytynyt.

Kirja on lyhyt ja tarina etenee rivakasti. Tällaisissa tiiviissä tarinoissa loppuratkaisu tuntuu tulevan aika yhtäkkiä, mutta toisaalta pidän siitä – mitä sitä suotta pitkittämään, kun tarinan käänteet on kerrottu, ja kaikki pitää saada takaisin kotiin.

Kaikin puolin pidin kirjan kerronnasta ja kertojavalinnasta. Tohtorin äärimmäinen tylyyskin saattaa selittyä (paitsi hahmolle tyypillisellä suoraviivaisella toiminnalla) sillä, että kertoja on 12-vuotias perheensä menettänyt tyttö, jonka mielestä Tohtori keskittyy koko ajan vääriin asioihin.

The Wintertime Paradox (Dave Rudden)

Dave Rudden (2020) The Wintertime Paradox, 426 s.

–

Muistanette, kuinka innostuin Dave Ruddenin novellikokoelmasta Twelve Angels Weeping. Lähdin siis suurin odotuksin hänen viime vuonna ilmestyneen novellikokoelmansa The Wintertime Paradoxin matkaan.

The Wintertime Paradox koostuu 12 novellista, joissa liikutaan jälleen ennakkoluulottomasti eri Tohtoreiden historiassa ja tulevaisuudessa. Kirjaan on myös kirjoitettu pieni, kaiken yhteen kokoava tarinalinja, joka alussa herättää hämmästystä ja saa selityksensä lopussa.

Kirja on kaunis ja mahtavan iso. Siinä on Alexis Snellin puupiirroskuvitus.

Juonipaljastuksia

Kirja tarjoaa herkullisia näkökulmia ja tarinoita esimerkiksi Davrosin ja Tohtorin suhteesta ja Petronella Osgoodin ensihetkistä UNITin työntekijänä. jotain hyvin hauskaa on myös siinä, että Amy Pond ja Rory Williams tuovat joka joulu aterian tyttärelleen River Songille vankilaan.

Erityisen vaikuttunut olin novellista, jossa Tohtori saapuu kerta toisensa jälkeen pelastamaan jotakin maailmaa vain huomatakseen, että jokin toinen hän (mennyt tai tuleva) on jo käynyt vastaamassa hätähuutoon. Näinhän siinä voi tosiaan käydä, kun tarpeeksi kauan kuljeskelee ajassa!

Kirja on jouluteemainen, joten joulua on työnnetty kuhunkin tarinaan vähän vaihtelevalla menestyksellä. Karuimman kertomuksen päähenkilönä on joululahjoja kotiinsa kantava poliisi, joka ajautuu tylsyydestä kärsivän Missyn pelinappulaksi.

Suhteeni teemakirjaan on kaksijakoinen. Toisaalta luin kirjan jouluna, ja olihan se ihan hauskaa. Toisaalta tällaisen lukeminen mihin tahansa muuhun aikaan vuodesta tuntuu typerältä. Koko ajan puhutaan joululahjoista ja -juhlista, vaikka jokaisen tarinan olisi voinut kirjoittaa ilmankin näitä viittauksia. Osittain aika päälleliimattu teema siis.

Juonipaljastus päättyy

Kokonaisuutena kirja on hyvä ja novellit ovat kekseliäitä. Se ei kuitenkaan yllä ihan Ruddenin aiemman novellikokoelman tasolle – ensimmäinen tuntui kantavan vuosikausien fanituksen ja innon mukanaan, kun taas tämä on enemmänkin… no, vain kirja.

Joka tapauksessa näihin novellikokoelmiin kannattaa tutustua. Ja kun seuraava ilmestyy, hankin taatusti senkin.

Winner Takes All (Jacqueline Rayner)

Jacqueline Rayner (2005) Winner Takes All, 245 s.

–

Heti ensimmäisellä sivulla tiedän, että tästä tulee mahtava lukukokemus. Jacqueline Rayner on kirjoittanut elävän Rose Tylerin, joka yrittää olla ihan mahtavan rohkea ja reipas 9. Tohtorin uusi seuralainen samaan aikaan, kun vähän kaipaa kotiin.

Ja kotiinhan Rose päätyy, kun hänen äitinsä Jackie kertoo voittaneensa arpajaisissa. Onko äiti nyt miljonääri?

* Juonipaljastuksia

Lontoossa selviää monimutkainen kuvio. Eri kaupat jakavat kaikille asiakkailleen arpoja, joista voi voittaa joko pelikonsolin tai matkan. Pelikonsoleissa on yksi ainoa peli, jossa yritetään valloittaa suurilta rukoilijasirkoilta näyttävien mantodean-alienien tukikohta. Pelin hyvikset ovat piikkisian oloisia quevvileita.

Mickey Smith on tosi hyvä pelaamaan tätä peliä, mutta kun Tohtori kokeilee onneaan, hän on tietenkin ihan omaa luokkaansa. Ja niinpä hänet ja Mickey kaapataan suoraan quevvilien päämajaan, jossa koko viheliäinen juoni paljastuu.

Matkan voittaneista ihmisistä on tehty eläviä pelinappuloita Toop-planeetan sodassa, jossa quevvilit yrittävät päästä sisään mantodean-sirkkojen tukikohtaan. Sodasta innostuneena lajina ihmiset on valittu ohjaamaan näitä eläviä nappuloita pelikonsolien välityksellä. Kukaan ei vain tiedä, että pelissä kuolee oikeita ihmisiä – ja jos tietää, ei välitä. Syntyy esimerkiksi sellainennkin bisnes, jossa myydään matkalippuja eräänlaisena palkkamurhaajapalveluna. Haluatko eroon vaimostasi? Osta tästä matka, jolta hän ei palaa.

Tarinassa on paljon pelaamista ja paljon kuolemaa. Väkivaltapelin suhde oikeaan väkivaltaan ja kuolemiseen on mielenkiintoinen, eikä liian moralistisesti kerrottu. Hienon symbolista on myös se, että Rose joutuu itse pelinappulaksi, jota Tohtori ohjailee pelikoneellaan. Rose ajautuu pohtimaan, onko hän oikeastaan koko elämässään suostunut mukisematta tekemään kaiken, mitä Tohtori häneltä pyytää.

Ainoana vähän turhan siirappisena sivujuonena on 12-vuotias poika, joka ensin vihaa äitiään, sitten menettää äitinsä pelissä, ja lopulta saa tämän takaisin. Että vasta menettäessään huomaa, mitä arvostaa, todellako.

* Juonipaljastus päättyy

Kirja on tosi hauska, ja Tohtorin ja Rosen sanailu on tuttua ja kotoisaa. Kiihkeästi etenevän juonen ohessa käsitellään monenlaisia ihmissuhteisiin liittyviä kysymyksiä, kuten miten tuntea myötätuntoa, kun näkee syvästi vihaamansa ihmisen viimein kärsivän. Rosen ja Tohtorin melko alussa olevaa suhdetta ja siinä vaikuttavia voimasuhteita kuvataan hienosti.

Little Rose Riding Hood (Justin Richards)

Justin Richards (2016) Little Rose Riding Hood, 36 s. Time Lord Fairy Tales.

–

Ajan herrojen satukirjasarjan kolmas osa, Little Rose Riding Hood, versioi nimensä mukaisesti Punahilkkaa. Sadun alussa Rose on lähdössä viemään isoäidilleen leipomuksia – ja kas, hänen täytyy kulkea vaarallisen metsän läpi.

Juonipaljastuksia

En tiedä, miksi satuun on pitänyt ympätä Rose (jonka sukunimeä ei kerrota, muka joka on kaikin puolin, äitiään myöten, selvästi Rose Tyler). En hirveästi innostu siitä, että Tohtori-universumiin sijoitetaan tarina, joka ei missään tapauksessa voi olla sen maailmassa totta. Mutta toki; tämähän onkin satu.

Sadun symboliikan kautta meille kerrotaan nyt Bad Wolfista, joka vainoaa Rosea kaikkialla, minne tämä meneekin. Metsässä Rose kuitenkin törmää puunhakkaajaan (9. Tohtori), joka antaa ohjeita turvalliseen matkantekoon.

Perillä mummon luona Rose hauduttelee teetä ja ihmettelee mummon muuttunutta olemusta. Hän seuraa kellarista kuuluvia ääniä ja löytää oikean mummonsa sieltä – hänen paikkansa on ottanut zygon!

Mutta ei hätää, Tohtori tulee ja pelastaa tilanteen.

Tosin emme koskaan saa tietää, miksi zygon on tekeytynyt juuri Rosen mummoksi. Mutta ehkä tarina tuleekin lukea nimenomaan symbolisena kertomuksena siitä, miten Tohtori saapuu Rosen elämään ja saa näkemään vaaran kerroksen kaiken tavallisen ja arkisen alla.

Juonipaljastus päättyy

Lyhyiden tarinoiden viehätys ei ainakaan vielä kolmen luetun kirjan jälkeen ole vähentynyt lainkaan. Odotan seuraavan aloittamista taas kutkuttavan jännityksen kera.

The Art of Destruction (Stephen Cole)

Stephen Cole (2006) The Art of Destruction, 253 s.

–

Usein Doctor Who -kirjojen alussa kuvataan, kuinka Tardis ilmestyy jonnekin uuteen paikkaan. Nautin kovasti siitä, miten kirjailijat kuvailevat Tardiksen ääntä. Stephen Cole kuvailee ääntä kuolevan jättiläisen hengitykseksi.

The Art of Destruction tuo 10. Tohtorin ja Rose Tylerin tulevaisuuden Afrikkaan. He löytävät tutkijoita, jotka luovat uutta sienilajia, joka voisi vastata maapallon ruoantarpeeseen. Sitten alkaakin tapahtua, kun kasvatuslaitoksena toimivan tulivuoren luolissa niin ihmiset kuin eläimetkin alkavat muuttua kultaisiksi golemeiksi ja käydä ihmisten kimppuun.

Juonipaljastuksia

Tässä kirjassa tapahtuu paljon. Vähän liiankin paljon. Ainakin kolmasosan kerroksista olisi voinut jättää pois juonen siitä kärsimättä. Tarinan alku on kuitenkin hyvin hidas – tai ehkä se on hidas juuri runsauden takia. Kaikkea uutta pitää esitellä lukijoille niin paljon.

Tarinassa pyörii nimeämättömän alienlajin edustaja Faltato, joka on eräänlainen taidediileri ja huijari. Hänet on palkannut porukka valtavan madon näköisiä teknologisesti pitkälle kehittyneitä wurmeja. Wurmeilla on menossa kaksituhatvuotinen sota valnaxien kanssa – ja nämä valnaxit ovat haudanneet taideaarteensa wurmeilta suojaan maapallolle joskus tuhansia vuosia sitten.

Ihmisten toiminta tulivuoren luolissa laukaisee valnaxien turvajärjestelmän. Se alkaa muuttaa elollisia olentoja kultaisiksi golemeiksi, jotka käyvät kaiken liikkuvan kimppuun.

Tässä ohessa osa tutkimuslaitoksen työntekijöistä salakuljettaa ruokaa lähimmän kylän asukkaille ja kylästä nousevat vallankumoukselliset voimat hyökkäävät tutkijoiden tukikohtaan varastamaan sieltä lisää ruokaa. Nämä ihmisjoukot ohitetaan todella nopeasti, ja ne tuovat tarinaan vain epäselvyyttä, joten tässä olisi ollut ihan hyvä karsimisen paikka.

Porukkaakin kuljeskelee koko ajan siellä sun täällä. Huomaan, että kun jossakin ryhmässä ei ole Tohtoria eikä Rosea, unohdan joukon olemassaolon toistuvasti. Jotenkin se, että pari tutkija-sivuhenkilöä kuljeskelee luolissa omia aikojaan, ei oikein tunnu kuljettavan juonta eteenpäin, ja mieleni tarttuu vain niihin lukuihin, joissa Tohtori ja Rose ovat mukana.

Mutta lopulta asiat alkavat ratketa. Luolasto ei olekaan taideaarteiden kätkö vaan valnaxien virittämä ansa. Wurmien sijasta kuitenkin ihmiset ovat nyt laukaisseet ansan. Wurmit saapuvat maapallolle ja sota niiden ja valnaxien välillä jatkuu.

Tohtori ratkaisee tilanteen sivustakatsojan tavalla: hän lähettää sodan muualle. Emme saa tietää, kumpi joukoista voittaa tai jatkuuko sota edelleen tuhansien vuosien kuluttua.

Yksi lisä-ärsytys kirjaan tulee Rosen yksinkertaisuudesta, joka ei vastaa käsitystäni hahmosta. Eräs juonen kannalta oleellinen asia saadaan tapahtumaan, kun Rose paljastaa ymmärtävänsä kaikkia kieliä (koska Tardis kääntää ne hänen mielessään englanniksi). Hän kuulee kapinallisten juonivan keskenään ja menee sitten keskelle heitä sanomaan, että kuulkaas, minäpä ymmärrän kaiken mitä sanotte ja menen kertomaan Tohtorille. Sen lisäksi hän vielä, paljastettuaan itsensä, lähtee näiden kapinallisten kanssa tulivuoren luoliin. Ihan vain noin naiivisti ajatellen, että vaikka he nyt ovat kovin vihaisia, niin tuskin he hänelle mitään tekevät. Tässä ei ole mitään järkeä.

Juonipaljastus päättyy

Tarinan Tohtori on tutun oloinen tyyppi, joka puhuu paljon ja heittää välillä vähän huonoja vitsejä. Hänessä ei kuitenkaan ole oikein syvyyttä; hän on lähes yksinomaan hilpeä ja joviaali.

Olen lukenut tämän kirjan pari kertaa, ja siitä jää vähän mutainen olo. Tapahtumia ja hahmoja on hirveä määrä, mutta silti toimintakohtauksetkaan eivät oikein imaise mukaansa. Rönsyjä karsimalla tarina olisi parantunut aika paljon.

The Stealer of Dreams (Steve Lyons)

Steve Lyons (2005) The Stealer of Dreams, 254 s.

–

Muistan pitäneeni The Stealer of Dreams -kirjasta paljon ensimmäisellä lukukerralla. Nyt siitä on muutama vuosi, ja tartuin kirjaan uudestaan.

Kirjassa on hyvä porukka. Yhdeksäs Tohtori reissaa Rose Tylerin ja Jack Harknessin kanssa, ja yhdessä he päätyvät planeetalle, jolla elää pienehkö ihmisten siirtokunta.

Planeetalla on kuvittelemisen epidemia; ihmiset eivät erota totuutta ja fiktiota toisistaan. Tässä maailmassa kaikki on rakennettu tukemaan elämää ilman kuvittelemista, unelmia tai fiktioviihdettä. Pienet kapinallissolut yrittävät rikkoa valtion rajoituksia kirjoittamalla tarinoita ja jakamalla niitä keskenään.

Juonipaljastuksia

Kirjailijalla on useamman päähenkilön kanssa kaksi vaihtoehtoa: hän voi kuljettaa heitä porukkana tai jakaa joukon osiin. Steve Lyons kirjoittaa Tohtorin, Rosen ja Jackin lähtemään eri syistä omille teilleen, minkä jälkeen lukija saa seurata kolmea samanakaisesti tapahtuvaa tarinaa.

Jack pitää tietenkin kovinta melua itsestään, ja päätyy pidätetyksi. Hänet viedään lobotoitavaksi parantolaan, jossa fantasiasta sairastuneita ihmisiä hoidetaan. Tohtori sen sijaan esittää toimittajaa ja pääsee tutkimaan ongelmien alkusyitä.

Rose sairastuu planeetalla riehuvaan fantasiatautiin. Hän ei erota totuutta ja kuvitelmaa, ja kulkee kuvittelemansa Tohtorin kanssa sinne tänne, kunnes hänkin on siellä parantolassa. Parantola onkin ratkaisun avain, joten loppua kohden toiminta tiivistyy sen seinien sisäpuolelle.

Tohtori selvittää, mistä ihmisten sekavuus johtuu. Hän paikallistaa mikro-organismin, joka pesiytyy ihmisten aivoihin ja rikkoo näin rajan toden ja kuvitelmien välillä. Vaikka ratkaisu löytyykin, tällaisessa maailmassa toimiminen vaatii aikamoista diplomatiaa.

Juonipaljastus päättyy

Pidän kirjan maailmasta, jossa fiktio on luokiteltu vaaralliseksi. Se antaa kirjoittajalle hienoja mahdollisuuksia käsitellä erilaisia meilläkin toisinaan vaarallisiksi määriteltyjä viihteen osa-alueita, kuten roolipelaamista.

Samalla kirja on jonkinlainen metatason tarina koko Doctor Who -sarjasta – kun Tohtori on ratkaissut asukkaiden ongelmat, hänestä tehdään tv-sarja, jossa hän tuo toivoa eri planeetoille.

Fiktion ja kuvittelemisen ylistäminen istuu Tohtori-todellisuuteen. Ihmiset kaipaavat tarinoita, ja luovat niitä vaikka salaa, jos heillä ei muuten ole pääsyä fiktion ääreen.

Only Human (Gareth Roberts)

Gareth Roberts (2005) Only Human.

–

Gareth Roberts on koonnut Only Human -kirjaansa mahtavan porukan: yhdeksäs Tohtori, Rose Tyler ja Jack Harkness ovat matkalla Kegron Pluva -nimiselle planeetalle. Hätäilmoitus aikavääristymistä saa joukkion kuitenkin suuntaamaan Tardiksen maapallolle vuoteen 2005, jossa liikku neanderthalinihminen

Juonipaljastuksia

Tohtori seuraa neandethalilaisen (nimeltään Das) aikalinjaa ja yrittää viedä tämän takaisin omaan aikaansa. Se epäonnistuu, koska Das on siirtynyt tulevaisuuteensa käyttäen repäisymoottoria (rip engine), minkä vuoksi hänen ruumiinsa ei kestä enempää aikamatkailua.

Ratkaisu on siis yksinkertainen: Jack jää opettamaan Dasille elämää nykyajassa. Tohtori ja Rose seuraavat aikalinjaa menneisyyteen ja selvittävät, miksi koko aikahyppy tapahtui.

Tähän asti kaikki on ihan hyvin. Myös kirjan rakenne on miellyttävä. Välillä saamme seurata Tohtorin ja Rosen kamppailua menneisyydessä, välillä lukea Dasin päiväkirjaa 2000-luvun omituisuuksista ja Jackin kommentteja homman etenemisestä.

Mutta.

Roberts on ottanut aikamoisia vapauksia luodessaan menneisyyden homo sapiens -ihmisten ja neanderthalilaisten kulttuuria. Esimerkiksi nykykulttuurimme kaltaiset hääseremoniat jääkauden ihmisten heimossa ovat pikkuisen liikaa hyväksyttäviksi ilman kritiikkiä. Hän on myös kirjoittanut neanderthalilaisille – sinänsä kiinnostavan ja juonta tukevan – ominaisuuden: he eivät ymmärrä valehtelua. Heille kaikki puhuttu on totta, ja siksi heitä on helppo höynäyttää.

Kaikki tämä on niin kummallista historiallista hömppää, että siinä sivussa menneisyyteen pesiytyneet, kaukaa tulevaisuudesta tulleet tutkijat, jotka luovat uuden ihmissuvun ja mm. irrottavat Rosen pään tämän ruumiista, menevät alas surutta. Tai no, se pään irrottaminen on kyllä hiukan liian karnevalistista.

Lisäksi suhtaudun todella karsaasti leikinlaskuun ihmisten ulkonäöstä. Kun neanderthalilainen Das löytää itselleen 2000-luvulta vaimon, meille muistetaan kertoa todella monta kertaa, miten ruma tämä nainen on. Jopa hänen isänsä itkee onnesta, kun tytär kelpaa jollekulle. Ei kivaa.

Juonipaljastus päättyy

Vaikka Jack on yksi kirjan päähenkilöistä, hän saa tarinassa todella vähän tilaa. Hänen kamppailuaan selvitä peräti kuukauden verran 2000-luvun tylsyydessä seuraisin mielelläni enemmänkin.

Kirja on hauska hahmojen ja dialogin tasolla, mutta tarinassa on liikaa epäuskottavaa historiaa. Toisaalta saamme myös tietää lisää joistakin perin tutuista asioista. Tiesitteko esimerkiksi, että ääniruuvimeisselissä on 29 tietokonetta?

I Am a Dalek (Gareth Roberts)

Gareth Roberts (2006) I Am a Dalek, 104 s.

–

I Am a Dalek on noin satasivuinen Quick Reads -sarjan Tohtori-kirja. Kirja alkaa, kun kymmenes Tohtori vie Rose Taylorin kuuhun. Pari hyppää avaruuspuvuissaan ulos Tardiksen ovesta ja huomaakin olevansa varsin englantilaisessa pubissa.

Juonipaljastuksia

Tohtori selvittelee, mikä Tardiksen suunnitustaidoissa meni taas vikaan, ja Rose jää kyydistä, kun Tardis nappaa Tohtorin toisaalle. Rose todistaa onnettomuuden, jonka jälkeen auton alle jäänyt (ja selvästi menehtynyt) nainen nousee maasta täysin terveenä, ja lähtee seuraamaan tätä ihmenaista.

Tohtori päätyy parin kilometrin päähän arkeologisille kaivauksille. Kaivannosta löytyy dalek.

Supervoimat saanut nainen ja dalek liittyvät tietenkin yhteen. Seuraa erinäisiä kuolemia (esimerkiksi Tohtorin kanssa ystävystynyt arkeologi kuolee, mikä tuntuu kauhealta).

Loppuratkaisuun liittyy todella yllättävästi Tohtori, joka suostuu lähettämään dalekin tuhoamaan muita, asuttuja planeettoja. Miksei sitä voi toimittaa asumattomille seuduille? En ymmärrä. Onneksi mystiset, epäinhimilliset voimat saanut nainen ratkaisee tilanteen toisin.

Juonipaljastus päättyy

Gareth Roberts on kirjoittanut menevän toimintaseikkailun. Lyhyessä sivumäärässä siirtymät ovat välillä vähän rajuja – päätöksenteolle kaipaisi enemmän perusteluja ja aikaa. Toisaalta maaseudulla riehuva dalek perustelee kiirentunnun varsin uskottavasti.

Cold Vengeance (Matt Fitton)

Matt Fitton (2017) Cold Vengeance. Full cast audio drama. Big Finish Productions.

–

Kymmenennen Tohtorin ja Rose Tylerin tie vie laskettelemaan. Tohtori lukitsee Tardiksen lähimpään riittävän kylmään kohteeseen. Mutta ei tästä laskettelureissua tule: pari löytää itsensä kylmävarastosta, suuresta aluksesta täynnä hitaasti sulavaa pakasteruokaa.

Kaikista kuuntelemistani Tohtori-kuunnelmista tässä on selvästi suoraviivaisin ja puisevin juoni. Mitään tuttua tohtoriutta en keskusteluista löydä, ja Rosekin taantuu vain jatkuvasti huohottavaksi ja paikasta toiseen säntäileväksi sivuhenkilöksi.

Juonipaljastuksia

Kylmävarasto sulaa, koska siellä on varkaita. He etsivät kaviaaria, josta saa hyvän hinnan laittomilla markkinoilla. Samalla kun jää sulaa, sen alta kuitenkin paljastuu 500 vuotta vanha salaisuus: marsilaiset jääsoturit ovat joutuneet alukseen lähiplaneetalta louhitun jään mukana.

Jääsoturit ovat tv-sarjassa paikoin hyvinkin pelottavaa ja outoa porukkaa, mutta Cold Vengeance ei tarjoa muuta kuin hitaasti ajattelevia, sihiseviä ja kuiskailevia otuksia. Oikeasti, onko jääsoturien ääni tv-sarjassa yhtä ärsyttävä? Kuunnellessani sihinää, kuiskaamista ja puhinaa (kuulostaa siltä kuin koko porukka hyperventiloisi nenän kautta) tahtoisin lopettaa koko kuunnelman kesken.

Tarina etenee suoraviivaisesti ongelmasta kohti ratkaisua. Mitään kovin ihmeellistä siinä ei ole.

Juonipaljastus päättyy

Olen vähän pettynyt David Tennantin ja Billie Piperin yhdessä esittämiin Doctor Who -kuunnelmiin. Heille ei ole kirjoitettu kunnollista draamaa eikä heiltä oikein irtoa muuta kuin rooliensa läpiluku.

Matt Fittonin kirjoittama tarina olisi vaatinut klassisen Russell T Davies -uudelleenkirjoittamisen, jotta se olisi kantanut. Koossa tuntuu olevan vasta synopsis, jonka päälle pitäisi kirjoittaa ihan oikeasti hengittäviä henkilöhahmoja.

The Deviant Strain (Justin Richards)

Justin Richards (2005) The Deviant Strain, 251 s.

–

“Slowly, the Doctor turned towards Jack. ‘You haven’t done anything stupid, have you?'”

Tardis vastaanottaa hätäviestin, johon Jack Harkness ohimennen vastaa. Vaikka Tohtori haluaisi välttää koko homman, on mentävä katsomaan, mikä/kuka hätäviestin lähetti. Tästä (en tiedä kuinka uskottavasta) vastahakoisuuden asetelmasta alkaa kirja The Deviant Strain.

Rakastan Jack Harknessia, joten tietysti olen hankkinut kirjan, jossa hän seikkailee 9. Tohtorin ja Rose Tylerin kanssa. Eletään aikaa, jolloin Harkness ei vielä ole kuolematon, mitä on välillä vähän vaikea muistaa – kuolemattomuus on niin oleellinen osa hahmoa.

Juonipaljastuksia

Hätäviesti vie joukkion venäläiseen kylään, jonka satamaan on hylätty rivi ydinsukellusveneitä ruostumaan. Säteilyä? Kyllä. Paniikkia ja ihmepelastumisia ahtaissa sukellusveneissä? Tietysti!

Kylässä asuu vain muutama ihminen, suurin osa heistä on tutkijoita jonkin projektin kimpussa. Kyläläisten välit ovat kärsineet eri syistä, joten yhteistyö ei ole aina aivan helppoa.

Ja kylässä tapahtuu kummia. Ihmiset vanhenevat vuosikymmeniä hetkessä. Asukkaat kertovat myyttisestä Vourdulakista, nuoren naisen muodon ottavasta vampyyristä, joka tuo pahan tullessaan.

Yhtä aikaa kuin satunnaisen ikääntymisen ja säteilyn, Tohtori seuralaisineen kamppailee myös jonkinlaisen mustekalaa muistuttavan alien-olennon ja aina uudelleen nuortuvan poliisin kanssa. Ja ai niin, kylässä on myös muinainen kivikehä. Ihan tavallisista kivistä ei tietenkään ole kyse.

Jack Harkness pääsee olemaan altruistinen sankari, Tohtori pääsee olemaan itsetyytyväinen aivan liian aikaisin ja Rose pääsee olemaan älykäs sekä hiippailemaan toistuvasti vaarallisissa paikoissa. Tarinassa on monta yhtä aikaa kärjistyvää juonta, mikä perustelee päähenkilöiden määrän: kaikilla on samaan aikaan kriisi päällä eri puolilla kylää.

Juonipaljastukset päättyvät

Justin Richards kirjoittaa hahmoista esiin puolia, jotka eivät ehkä ole niitä kaikkein ilmiselvimpiä. Erityisesti jään pohtimaan Tohtorin vastentahtoisuutta lähteä saapuneen hätäkutsun perään; uskoisin tämän 12. Tohtorilta oitis, mutta että Yhdeksäs? Harkness on toistuvasti aivan erityisen sankarillinen, mikä tietenkin selittyy myös tv-sarjan kautta, jossa Jack muuttuu Tohtorin kanssa kulkiessaan aina vain paremmaksi ihmiseksi.

Kirjan maailma ei ollut minulle kaikkein kiehtovin: ruostuvia sukellusveneitä ja palelemista kovassa pakkasessa. Sivujuonten runsaudesta huolimatta kirja toimi kuitenkin hyvin iltalukemisena. Vaikka luin sitä aina vain muutaman aukeaman ennen nukahtamista, pysyin käänteissä mukana loppuun asti.