Ryan Sinclair – Kukakirja

The White Dragon

The White Dragon (2024). Martin Geraghty, Scott Gray, Russ Leach, James Offredi, Jacqueline Rayner, David A Roach, Mike Summers. Sarjakuva.

–

Näin The White Dragon -sarjakuva-albumin kansikuvan netissä ja tilatahan se piti – kun yhdistää lempiasioistani kaksi (Tohtorin ja kamppailulajit) ei voi kuin onnistua. Out of this world kung fu action! kansi lupaa, ja sitä kirja tarjoaakin.

Albumi kokoaa yhteen Doctor Who Magazinessa julkaistuja sarjakuvia, joista osa on pidempiä jatkosarjoja ja osa lyhyitä. Tarinoilla on eri käsikirjoittajia ja piirtäjiä, jotka albumin lopussa kertovat työstään. Se onkin tosi hyvä osio. Mistä ideat ovat syntyneet ja miten ne kehittyivät työn edetessä? Millaisia visuaalisia tai tarinallisia vaikutteita kenelläkin on ollut? Mielenkiintoista!

Osa sarjakuvista on mutkikkaita maapallon historiaan sijoittuvia seikkailuja (erityisesti The Piggybackers ja The White Dragon). Osa on vähän hassuja ja vähemmän realismiin sidottuja, kuten It’s Behind You! jossa teatterin lavalle ilmaantuu yhtäkkiä eläviä satuolentoja. Kaikissa näissä seikkailee 13. Tohtori ja ainakin osa hänen seuralaisistaan.

Mutta kun nyt oli puhe kung fusta, niin palataan albumin nimitarinaan. Siinä itse Bruce Lee pääsee mittelemään taitojaan alienin kanssa. Ryan fanittaa Leetä ihan täysillä ja saa tältä yksityistä kamppailuopetustakin. Tarina on erittäin hyvin taustoitettu. Kirjoittaja Scott Gray on perehtynyt Leen kamppailufilosofiaankin saadakseen taisteluista mahdollisimman todenmukaisia. Hieno tarina ja hieno tunnelma, joka antoi lukijallekin mahdollisuuden fanittaa sekä Bruce Leetä että Doctor Whota.

Ajattelen aina Tohtori-sarjakuvia lukiessani, että niitä pitäisi lukea enemmän. Ehkä saan tästä varsin laadukkaasta julkaisusta taas jonkinlaisen töytäisyn siihen suuntaan.

Star Tales

Trevor Baxendale, Steve Cole, Jenny T. Colgan, Jo Cotterill, Paul Magrs, Mike Tucker (2019) Star Tales, 244 s.

–

On jo hetki siitä kun luin tähtien nimiä droppailevan Doctor Who -novellikokoelman Star Tales. Olen tykännyt Tohtori-novellikokoelmista, mutta jostain syystä en saanut tähän oikein kosketusta. Se ei tarkoita, etteikö mukana olisi ihan mukavia tarinoita. Ehkä vain kaiken keskittyminen maapallolle ja kuuluisien ihmisten todelliseen elämään meni jotenkin liian realistiseksi minulle, vaikka alieneita ja omituista teknologiaa tarinoissa viliseekin.

Kaikissa kirjan novelleissa kohtaamme 13. Tohtorin seuralaisineen.

Juonipaljastuksia

Kirja alkaa jotenkin kummallisesti sillä, että Yazilla on kuukautiskipuja ja Tohtori yrittää parantaa tämän oloa kuumalla kyvyllä, herkuilla yms. Yas haluaa kuitenkin kuulla tarinoita, joten Tohtoripa alkaa kertoa niitä. En osaa kuvitella tällaista tapahtuvan koskaan, joten vähän päälleliimatulta tämä tuntuu. Tohtori vaikuttaa enemmän hetkessä elävältä tyypiltä, joka pudottelee ohimennen anekdotteja tapaamistaan henkilöistä. Miksi hän yhtäkkiä alkaisi muistella ja tarinoida?

No, Tohtorilla on tarina Amelia Earhartista, joka kamppaili Tohtorin rinnalla alieneita vastaan, eikä suinkaan kuollut kadotessaan vaan vietti 50 vuotta Tardiksessa. Viimeisessä tarinassa Audrey Hepburn vaihtaa itsensä alieneiden itsestään tekemään kloonirobottiin ja kirmailee avaruuten hänkin. Vapaus tuntuu houkuttelevan julkisuudessa eläviä ihmisiä kovasti.

Koko porukka (Yaz, Ryan, Graham) pääsee tapaamaan Elvistä, jolle Tohtori tulee puolihuolimattomasti antaneeksi alienteknologiaa, joka sekoittaa Elviksen koko elämän. Elvis elää vanhaksi ja joutuu tekemään vaikean ratkaisun kuullessaan, että hänen piti kuolla nuorena jotta maapallon historia toteutuisi oikealla tavalla. Einstein, Houdini ja Pythagoras tavataan myös kukin ajallaan, ja aina jotakin on menossa kauhealla tavalla pieleen.

Juonipaljastus päättyy

Kirja jäi itselleni etäiseksi, mutta annan sille joskus vielä toisen mahdollisuuden. Novellit ovat nopeaa luettavaa, ja ainahan Tohtori-tarinoissa on jotain kivaa, vaikkei Elvis tai Audrey Hepburn kauheasti kiinnostaisi. Itse kaipaan enemmän scifiä, vähemmän maapallon popkulttuuria. Jos koko universumi on avoinna, miksi jämähtää tänne?

Doctor Who: A Tale of Two Time Lords

Doctor Who: A Tale of Two Time Lords (2020) Jody Houser, Roberta Ingranata, Enrica Eren Angiolini.

–

Sarjakuvaa! Jee!

Tässä tänä vuonna ilmestyneessä Doctor Who -sarjakuvassa 13. ja 10. Tohtori tapaavat. Ja mikä olisikaan kutkuttavampi linkki tv-sarjaan kuin kolmoskauden jakso Blink, jossa Weeping Angel -alienit kohdataan ensimmäisen kerran.

Juonipaljastuksia

10. Tohtori ja Martha Jones ovat jumissa 1960-luvulla. Enkelit viskasivat heidät ajassa taaksepäin, ja Tardis jäi 2000-luvulle. Nyt Martha käy töissä vaatekaupassa ja Tohtori rakentelee kummallisia laitteitaan, joilla havaita muutoksia aikavirroissa.

13. Tohtori on viemässä porukkaansa Woodstockiin, mutta päätyy Lontooseen. Nopeasti hän tajuaa olevansa siellä nyt kahtena henkilönä – mutta miksi Tardis toi hänet samaan aikaan ja paikkaan, jossa hänen yksi versionsa jo on?

Tarina kuvaa mukavasti Tohtorin ja tämän seuralaisten suhdetta. 13. Tohtori pääsee ikään kuin ulkopuolisena katsomaan Marthaa ja tämän tunteita 10. Tohtoria kohtaan. Samaan aikaan 10. Tohtori joutuu luottamaan seuralaisiin, joita ei ole koskaan ennen tavannut.

Lontoosta löytyy enkeleiden lisäksi muitakin uhkia (ikään kuin enkeleissä ei olisi tarpeeksi!) Aika tietenkin vääristyy ja paradoksit uhkaavat, mutta yhteistyöllä tilanne selvitetään kunnialla.

Juonipaljastus päättyy

Sarjakuva on hyvä ja laadukkaasti tehty seikkailu, jonka kanssa on mukava käpertyä sohvalle torjumaan vuoden pimeintä aikaa. Huumoriakin löytyy, ja tuttujen Tohtorien kohtaaminen saa toivomaan, että he kohtaavat joskus myös ruudulla. Tätä olisin jaksanut lukea enemmänkin.

The Maze of Doom (David Solomons)

David Solomons (2020) The Maze of Doom, 266 s.

–

Tilasin The Maze of Doom -kirjan jo ennen kuin verkkokaupassa oli sille kansikuvaa. Ihan vain koska tykkään labyrinteista. Kun kirja sitten saapui, sen kansi antoi odottaa aika… naiivia? veikeää? riehakasta? seikkailua.

Mikäs siinä, antaa mennä!

Tarinassa kuljetaan Maapallon historiassa ja myyteissä. 13. Tohtorin mukana ovat tutut Yasmin Khan, Ryan Sinclair ja Graham O’Brien.

Juonipaljastuksia

Hei, voiko kirja enää paremmin alkaa? Olemme Kreetalla n. 2000 eaa, kun taivaalta putoaa lentävä alus ja uppoaa puoliksi mereen. Keksijä Daidalos ja hänen poikansa Ikaros löytävät aluksen ja alkavat tutkia sitä.

Minotauros-myytti saa alkunsa, kun aluksesta astuu ulos valtava olento, joka on puoliksi ihminen ja puoliksi härkä. Myös itse alus osoittautuu labyrintiksi, jossa on lähes mahdotonta suunnistaa.

Tohtori ja seuralaiset liittyvät tarinaan meistä katsottuna tulevaisuudessa. Siellä huutokaupataan suuri, pronssinen minotauros-patsas, jonka Tohtori on päättänyt hankkia itselleen. Hän onnistuukin huutamaan sen, mutta patsas varastetaan! Mistä onkaan kyse?

Nimon-nimisistä alieneista! Patsas ei olekaan ihan vain patsas vaan eräänlainen labyrinttia (eli alun perin sokkeloista avaruusalusta) vartioimaan tehty robotti. Se pääsee vapaaksi Lontoon metrotunneleihin. Kauhua ja jännitystä!

Tarina käsittelee lopulta tulevaisuuden energiaratkasuja ja niistä maksettavaa hintaa. Graham pääsee olemaan sankari monta kertaa, mikä on kiva, koska hän jää usein vähän toimettomaksi hahmoksi.

Kirjassa piisaa toimintaa ja ripeitä käänteitä. Minotauros-myyttiä on punottu mukaan moneen kerrokseen, ja kaikille sen osille löytyy jokin selitys.

David Solomons on hauska ja pisteliäskin kirjoittaja. Hän saa Tohtorin puhumaan “cybermansplainingistä” ja seuralaiset pohtimaan, miksi kaikki heidän tapaamansa alienit ovat aina tosi nuoria ja hyvännäköisiä. Toisaalta Tohtori myös katuu menneisyyttään, jossa on taistelun tuoksinassa lähettänyt nimoneita mustaan aukkoon.

Juonipaljastus päättyy

Kirja on hauska, hassu ja jännittävä. Labyrintteihin päästään seikkailemaan toistuvasti, joten teos kyllä lunastaa nimensä luomat odotukset.

Tämä oli vähän huono tarina iltalukemiseksi, koska pätkissä luettuna tunnuin hukkaavan ison osan pienistä yksityiskohdista, joita kirjoittaja ripottelee joka paikkaan. Toisaalta se on kivakin – saan lukea tämän uudestaan ja löytää niitä vitsejä, vinkkejä ja oivalluksia uudestaan.

At Childhood’s End (Sophie Aldred)

Sophie Aldred, Steve Cole & Mike Tucker (2020) At Childhood’s End, 290 s.

–

Doctor Who -maailmassa on viime vuosina julkaistu kirjoja, joiden kirjoittajat ovat aikanaan esiintyneet tv-sarjassa. Hyvä esimerkki tästä kirjatyypistä on viime vuonna ilmestynyt Tom Bakerin Scratchman, joka on ihan tolkuttoman hyvä Tohtori-teos.

Tänä vuonna vuoron saa Sophie Aldred. Täytyy myöntää, että luin kirjoittajan esittelyn takaliepeestä vasta koko kirjan luettuani, eli tajusin vasta sitten yhdistää kirjoittajan sarjaan. Aldred esitti Ace-nimistä 7. Tohtorin seuralaista.

At Childhood’s End -kirjassa Ace on Dorothy McShane, keski-ikäinen nainen, joka johtaa A Charitable Earth -säätiötä. Säätiö auttaa ihmisiä globaalisti erilaisissa kriiseissä, mutta pinnan alla Dorothy myös seurailee ulkoavaruudesta maapallolle päätyvien olentojen ja esineiden tilannetta.

Tästä BBC:n mainoksesta voi vähän saada vihiä siitä, millainen tyyppi Ace on nykyään.

Juonipaljastuksia

Tarina on monimutkainen, ja siinä liikutaan niin maapallolla kuin ulkoavaruudessakin. Kaikki alkaa, kun kuun kiertoradalle ilmestyy avaruusalus, ja valtiot alkavat kilpaillla siitä, kuka ehtii tutkia aluksen ensimmäiseksi. Dorothy/Ace ottaa käyttöön vähän alienteknologiaa, ja pääsee kuuhun astronauttiystävänsä kanssa muutamassa minuutissa.

Kuun lähellä olevalta alukselta löytyy – tadaa! – Tohtori. Vaan eipä löydykään se tuttu 7. Tohtori vaan 13.

Tarina kietoo yhteen Acen tulon tv-sarjaan ja nykyhetkessä tapahtuvat ihmiskaappaukset. Astingirien avaruusalus osoittautuu väliasemaksi, jolta kaapattuja ihmisiä teleporttaillaan maksaville asiakkaille. Ace itse on nuorena (tv-sarjassa) kaapattu vieraalle planeetalle, joten nyt hän saa samalla setviä omaakin menneisyyttään.

Tarina hyppii kahdessa ajassa, vuosissa 1990 ja 2020. Menneisyydessä tulee selväksi, että 7. Tohtori on käyttänyt Acea toisinaan aika tunteettomastikin omien tarkoitusperiensä saavuttamiseen. Vuodessa 2020 tästä alkanutta riitaa jatketaan tapahtumien ohessa edelleen.

Kirja porautuu Tohtorin seuralaisten ajatteluun. Ace kyseenalaistaa, onko mistään, mitä hän on Tohtorin kanssa tehnyt, ollut mitään hyötyä. Olivatko heidän tekonsa hyviä? Yasmin Khan peilaa itseään Acesta, joka on katkera ja vihainen Tohtorille – onko Yasin tulevaisuus samanlainen? Onko kaikkien Tohtorin seuralaisten?

Tarina seuraa kaapattuja ihmisiä toiselle planeetalle ja monimutkaisten, 30 vuotta aiemmin alkaneiden prosessien myötä tilanne ratkeaa.

Juonipaljastus päättyy

Vaikken ole katsellut jaksoja, joissa Ace on mukana, saan hänestä kirkkaan käsityksen kirjaa lukiessani. Hän on toiminnan ihminen, joka ei pelkää käyttää itse rakentamiaan pommeja tai muuta kättä pidempää. Hän keskittyy työn alla oleviin asioihin ja saattaa tulla talloneeksi muiden tunteita näin tehdessään.

Keski-ikäistyneen seuralaisen ja regeneroituneen Tohtorin suhde on mielenkiintoinen. Samalla nykyiset seuralaiset joutuvat asettamaan itsensä osaksi jatkumoa. Ehkä he eivät olekaan niin ainutlaatuisia?

Tarina on hyvää, toimintapainotteista scifiä. Ainut, mikä vähän häiritsee, on toisinaan huolittelemattomalta vaikuttava tekstiasu. Ainakin kerran kirjassa viitataan keskusteluun, jota on ilmeisesti viimeiseen versioon muutettu sen verran, ettei viittaus ihan osu kohdilleen. Myös painovirheitä löytyy liikaa.

Joka tapauksessa tämä on kirja, joka on ilo lukea joskus uudestaan. Tapahtumia ja yksityiskohtia piisaa niin, etä unohdan varmasti niistä suuren osan ennen seuraava lukukertaa. Sen lisäksi tarina on yksinkertaisesti nautittavaa luettavaa.

The Good Doctor (Juno Dawson)

Juno Dawson (2018) The Good Doctor, 230 s.

–

Juno Dawsonin kirjoittama The Good Doctor on ensimmäinen lukemani kirja, jossa seikkailee 13. Tohtori seuralaisineen. Tarina alkaa keskeltä sotatannerta Lobos-planeetalla, jossa Tohtori on synnyttämässä rauhaa ihmisten ja alkuperäisasukkaiden, koiran näköisen loba-kansan, välille.

Viime vuonna ilmestyneissä tv-sarjan jaksoissa kolmastoista Tohtori asettui alleviivaavan usein edistämään tasa-arvoa. Hän saapui paikalle ihmiskunnan kannalta tärkeissä käännekohdissa, ja päätyi kamppailemaan rasismia ja muita yhteiskunnallisia ongelmia vastaan.

Samaa teemaa on kirjoitettu The Good Doctor -kirjaan. Nyt ollaan planeetalla, jossa uskonto määrää kaiken: naiset eivät saa kulkea yksin kadulla, naiset eivät saa tulla sisään temppeliin, loba-kansan jäsenet ovat ihmisen alamaisia jne.

Ymmärrän hyvin tämän aihepiirin houkutuksen nyt, kun Tohtori näyttää naiselta. Hänet voidaan kirjoittaa tilanteisiin, joissa hän ei niin vain voikaan marssia tiloihin ja asettua johtamaan joukkoa. Tässäkin tarinassa hän joutuu turvautumaan Grahamin apuun päästäkseen edes sisään temppeliin, jonne naiset eivät saa jalallaan astua.

Juonipaljastuksia.

Tarinassa pompataan alkukohtauksen jälkeen ajassa 600 vuotta eteenpäin. Tohtori päätyy vahingossa näkemään aikaansaamansa rauhan seuraukset. Planeetalla on alettu palvoa Hyvää Tohtoria, joka toi Lobaan rauhan, ja hänen nimissään ihmiset sortavat sekä naisia että muunlajisia (loba-kansaa).

Onneksi Tohtorilla on mukanaan Grahamin lisäksi myös Yasmin ja Ryan. Joukkio hajaantuu: Yas päätyy osaksi maanalaista vastarintaa, Ryan on temppelin nimittämä pyhimys ja Grahamista on tullut jumala; hän on se Hyvä Tohtori, jota valtakunnassa palvotaan. Jumalahan ei toki voi olla nainen, joten tältä osin historiankirjoitus on muutettu sopimaan miehiseen tarinaan paremmin.

Tohtori päätyy jumalanpilkkaan toisensa jälkeen suunnilleen vain olemalla olemassa/nainen. Hän marssii sisään temppeliin – jumalanpilkkaa. Hän esittelee itsensä Tohtoriksi – jumalanpilkkaa. Toimintamahdollisuudet ovat vähäiset.

Ratkaisu löytyy monesta suunnasta. Temppelin vääristämää historiankirjoitusta oiotaan ja maanalaisen terroristiliikkeen vastarinta kaatuu temppelin myötä.

Juonipaljastus päättyy

Kirjassa on yksi erityisen herkullinen pätkä, jossa kaupungin pormestarille kerrotaan naispuolisesta vierailijasta, joka väittää olevansa Tohtori. Temppelin edustaja esittää asian näin:

“Women are simply inferior. How could the Good Doctor ever be something so lowly when he is the best of everything we understand?”

Teksti on kuin suora piikkii niille sarjan faneille, jotka eivät uskoneet, että nainen voi esittää Tohtoria. Väite voisi olla (kärjistetty) katkelma mistä tahansa asiaa käsitelleestä keskusteluketjusta.

13. Tohtorille valittu yhteiskunnallisten epäkohtien korjaajan ja ilmituojan rooli on jonkinlainen rasite. (Vai onko se? Ovathan aiemmatkin Tohtorit aina puolustaneet sorrettuja.) On kuitenkin kiinnostavaa asettaa sankarillisuuteen tottunut toiminnan henkilö tilanteisiin, joissa hän ei sukupuolensa vuoksi pääse toimimaan.

Toivon siitä huolimatta, että jatkossa ihan puhtaalle sankaruudellekin löytyy enemmän tilaa. Tohtori saisi sukupuolesta riippumatta olla rämäpäinen, vitsikäs, omituinen ja itseriittoinen itsensä.