silurian – Kukakirja

The Wintertime Paradox (Dave Rudden)

Dave Rudden (2020) The Wintertime Paradox, 426 s.

–

Muistanette, kuinka innostuin Dave Ruddenin novellikokoelmasta Twelve Angels Weeping. Lähdin siis suurin odotuksin hänen viime vuonna ilmestyneen novellikokoelmansa The Wintertime Paradoxin matkaan.

The Wintertime Paradox koostuu 12 novellista, joissa liikutaan jälleen ennakkoluulottomasti eri Tohtoreiden historiassa ja tulevaisuudessa. Kirjaan on myös kirjoitettu pieni, kaiken yhteen kokoava tarinalinja, joka alussa herättää hämmästystä ja saa selityksensä lopussa.

Kirja on kaunis ja mahtavan iso. Siinä on Alexis Snellin puupiirroskuvitus.

Juonipaljastuksia

Kirja tarjoaa herkullisia näkökulmia ja tarinoita esimerkiksi Davrosin ja Tohtorin suhteesta ja Petronella Osgoodin ensihetkistä UNITin työntekijänä. jotain hyvin hauskaa on myös siinä, että Amy Pond ja Rory Williams tuovat joka joulu aterian tyttärelleen River Songille vankilaan.

Erityisen vaikuttunut olin novellista, jossa Tohtori saapuu kerta toisensa jälkeen pelastamaan jotakin maailmaa vain huomatakseen, että jokin toinen hän (mennyt tai tuleva) on jo käynyt vastaamassa hätähuutoon. Näinhän siinä voi tosiaan käydä, kun tarpeeksi kauan kuljeskelee ajassa!

Kirja on jouluteemainen, joten joulua on työnnetty kuhunkin tarinaan vähän vaihtelevalla menestyksellä. Karuimman kertomuksen päähenkilönä on joululahjoja kotiinsa kantava poliisi, joka ajautuu tylsyydestä kärsivän Missyn pelinappulaksi.

Suhteeni teemakirjaan on kaksijakoinen. Toisaalta luin kirjan jouluna, ja olihan se ihan hauskaa. Toisaalta tällaisen lukeminen mihin tahansa muuhun aikaan vuodesta tuntuu typerältä. Koko ajan puhutaan joululahjoista ja -juhlista, vaikka jokaisen tarinan olisi voinut kirjoittaa ilmankin näitä viittauksia. Osittain aika päälleliimattu teema siis.

Juonipaljastus päättyy

Kokonaisuutena kirja on hyvä ja novellit ovat kekseliäitä. Se ei kuitenkaan yllä ihan Ruddenin aiemman novellikokoelman tasolle – ensimmäinen tuntui kantavan vuosikausien fanituksen ja innon mukanaan, kun taas tämä on enemmänkin… no, vain kirja.

Joka tapauksessa näihin novellikokoelmiin kannattaa tutustua. Ja kun seuraava ilmestyy, hankin taatusti senkin.

Twelve Angels Weeping. Twelve stories of the villains from Doctor Who (Dave Rudden)

Dave Rudden (2018) Twelve Angels Weeping. Twelve stories of the villains from Doctor Who, 409 s.

–

Twelve Angels Weeping on kokoelma lyhyehköjä novelleja Doctor Whon ”pahiksista”. Jokaisessa tarinassa esiin pääsee yksi alienlaji. Tohtori ei nouse päärooliin läheskään kaikissa tarinoissa, ja muutenkin hän on vain ulkopuolelta tarkasteltu hahmo. Saamme tulkita, kenestä Tohtorista on kyse, kun kirjoittaja kuvailee hänen asuaan tai olemustaan.

Kirja tuntuu tosi modernilta. Se päivittää tapaa kertoa Tohtori-maailmasta; tarinat eivät ole perinteisiä alun, keskikohdan ja lopun siistejä kaaria, vaan Dave Rudden käyttää vaapaasti rikasta maailmaa, hahmoja ja kirjaan valittuja alieneita.

Jokainen tarina alkaa kuvalla. Puupiirroksilta näyttävät kuvat sopivat ajattomaan Tohtori-maailmaan, ja kuvittaja Alexis Snell osaa luoda paksulla, rosoisella viivalla mukavan jännittävää estetiikkaa.

* Juonipaljastus

Kaikista kirjan kahdestatoista tarinasta on tässä turha kertoa yksityiskohtia, mutta mainitaan nyt muutama. Kirjan aloittava niminovelli kertoo planeetasta, jota riivaa mystinen sairaus. Ensin tuli pöly, sitten planeetan asukkaat alkoivat muuttua kiveksi. Lopulta jäljellä on vain ylin eliitti, joka on sulkeutunut yhteen rakennukseen tautia levittävää pölyä pakoon. Tunnelma on klaustrofobinen, kuten sen enkelitarinoissa tulee ollakin.

Tarinoiden genre vaihtelee salapoliisiseikkailusta (jossa jäljitetään erästäkin varastettua Tardista) päiväkirjaksi, jossa nuori opiskelija kohtaa professori River Songin epäselvissä olosuhteissa, joissa toimii myös olentoja, joiden olemassaolon unohtaa heti, kun katsoo niistä poispäin. Näistä jälkimmäinen on erityisen jännittävä, ja sitä lukiessa täytyi pitää toista silmää kirjassa ja katsella toisella huoneen oviaukkoa (varmistaen, ettei sieltä astu sisään silence).

Yhdessä varsin liikuttavassa kertomuksessa Rory Williams lohduttelee kuninkaaksi valittua nuorukaista, jonka on astuttava elämää pidentävään, suljettuun kuninkaan pukuun. Rory kertoo eläneensä itsekin jo yli 2000 vuotta; tämä antaa kuninkaalle toivoa siitä, että pitkä elämä on mahdollinen kestää.

Yksi hauska tarina valaisee sontaralaisten syntymää ja elämän ensi minuutteja. Kloonilaji syntyy aikuisena suoraan taisteluun, mutta miten? Se selviää Straxin alkuelämää kuvaavassa novellissa.

* Juonipaljastus päättyy

En voi kehua tätä kirjaa kylliksi. Kirja on jännittävä, innostava ja sitä on ihan pakko lukea koko ajan, kunnes se päättyy. Runsaat yksityiskohdat takaavat sen, että uusikin lukukerta tulee tarjoamaan paljon oivalluksia ja iloa.

Sen verran vaikuttunut teoksesta olin, että tilasin heti toisenkin Dave Ruddenin kirjoittaman Tohtori-tarinoita sisältävän kirjan. Se saapui parahiksi toissapäivänä, joten luen sitä joulun levollisina iltoina.

Tohtori Kuka ja luolahirviöt (Malcolm Hulke)

Malcolm Hulke (suom Renne Nikupaavola 1976) Tohtori Kuka ja luolahirviöt, 164 s.

–

Viime keskiviikko tuntui joululta: vuosia etsimäni Tohtori Kuka ja luolahirviöt saapui Vantaan antikvariaatista postitse kotiini. Tämä on toinen kahdesta 1970-luvulla suomennestusta Doctor Who -seikkailusta (toinen on Tohtori Kuka ja autonien hyökkäys, jonka sain lahjaksi jo muutama vuosi sitten).

Olen säästellyt teoksen lukemista siihen, että saan sen omaksi. Joistakin kirjastoista se kyllä löytyy joten ei ole välttämätöntä odottaa vuosia, jos sen haluaa lukea heti.

Luolahirviötarina sijoittuu kolmannen Tohtorin elinkaarelle, aikaan jolloin Tohtori oli karkotettu Maahan eikä hänellä ollut käytössään Tardista. Sen sijaan hänellä on komea auto (Bessie) ja tässä seikkailussa seuralaisenaan avustava tutkija Liz Shaw.

Juonipaljastuksia

Eräs tutkimuslaitos on rakentanut hiukkaskiihdyttimen varsin kauas kaikesta, kallioiden sisään. Laitos alkaa kärsiä selittämättömistä sähkökatkoista, joita tutkimaan päätyy lopulta UNIT ja sen myötä UNITin neuvonantaja, Tohtori.

Muutakin selittämätöntä tapahtuu. Tutkimuslaitoksen henkilökuntaa kuolee läheisissä luolissa, ja osa alkaa piirrellä seiniin pakkomielteisen oloisesti alkeellisia kuvia miljoonia vuosia sitten sukupuuttoon kuolleista eläimistä.

Erityisen kunnianhimoinen tutkimuslaitoksen työntekijä, tri Quinn, tapaa yhden “luolahirviön” eli ihmismäisen liskon, ja alkaa käydä salakauppaa informaatiosta liskon kanssa. Quinn haluaa saada mainetta tutkijana ja lisko haluaa selvittää, miten paljon ihmisiä maapallolla on (ja miten heistä pääsisi eroon).

Missään vaiheessa näille luolahirviöille ei anneta muuta nimeä kuin Tohtorin käyttämä Homo reptilia. Liskot tunnistaa kuitenkin siluriaaneiksi, joita on nähty myös tv-sarjassa. Tarina on tuttu: maapallon ilmasto oli muuttumassa liskoille sopimattomaksi, joten he vetäytyivät luoliinsa horrostamaan odottaen parempaa aikaa. Vahingossa horrostaminen venyi kuitenkin miljoonien vuosien mittaiseksi. Tällä välin apinat kehittyivät ihmisiksi ja valloittivat kaikki asumiskelpoiset alueet planeetalta.

Seuraa keskusteluja, sodankäyntiä ja eettisiä ongelmia. Mikä on ihmistä edeltäneen lajin paikka maailmassa? Voivatko siluriaanit luottaa siihen, että ihmiset antaisivat heidän elää – ihmiset kun tappavat kaikkia muitakin planeetan lajeja.

Loppuratkaisua saa odottaa niin viime tippaan, että 5 sivua ennen kirjan loppumista aloin pelätä, että kirjastani puuttuu osa. Ydinpommi on räjähtämässä, villisti leviävä miljoonien vuosien takainen virus on tappamassa ihmiskuntaa, ylivoimasilta vaikuttavat siluriaanit ovat muuttamassa maapallon ilmakehää itselleen sopivaksi (ja ihmiselle sopimattomaksi)… Mutta kaikki ratkeaa.

Ihmiskunta päätyy toisenlaiseen ratkaisuun kuin Tohtori tahtoisi. Hän tekee kaikkensa yhteisymmärryksen saavuttamiseksi, mutta yritykset valuvat hukkaan.

(Muuten, kiinnostavaa kyllä, UNITin operaatiolle käyttämä tunnussana on “siluurilaiset”. Onkohan liskoihmisten nimi peräisin tästä tunnussanasta, vai mikä lie tarina nimeämisen takana?)

Juonipaljastus päättyy

Pidin kirjasta todella paljon. Tarina on nopeatempoinen, looginen ja seikkailullinen, ja eri henkilöhahmojen toisiaan vastaan sotivat motiivit nousevat juonen keskiöön. Siluriaanit ovat yhtä aikaa kylmäverisiä ja lojaaleja toisiaan kohtaan.

Kirjan liskoihmiset eivät ole aivan samanlaisia kuin modernin tv-sarjan siluriaanit. Kirjassa lajilla on mm. kolmas silmä ja aivan uskomattomia henkisiä kykyjä (he esimerkiksi sulattavat kiveä ajatuksen voimalla). Siitä huolimatta heissä on enemmän tuttua kuin vierasta, ja kansikuvasta huolimatta näen heidät varsin samankaltaisina kuin tv-sarjaan luodut olennot.

Tarina kärsii hiukan liiallisista rönsyistä. Nykylukijan silmin suuren osan rönsyistä voisi surutta poistaa juonen lainkaan kärsimättä. Toisaalta teos on muutenkin aikansa kuva – miehet toimivat, naiset keittävät kahvia. Paitsi lopussa, jossa se kahvinkeittäjänainen nostetaan ansaitsemaansa keskiöön.

Olen katsellut varsin vähän klassisen Tohtorin kausia, mutta osaan kuitenkin kuvitella tarinaan Jon Pertween seuralaisineen. Olen nimittäin katsellut ansiokkaan Youtube-dokumenttisarjan Tohtorin näyttelijöistä ja kausista. Voin suositella tätä kaikille, joita Tohtorin menneisyys kiinnostaa. Sarjan tekijä katsoi kaikki Doctor Whot järjestyksessä, ja analysoi omaa kokemustaan jakso jaksolta. Tässä linkki kolmannen Tohtorin kauden esittelyyn: https://www.youtube.com/watch?v=zH-tlUZtrdw.