Stephen Cole (2006) The Art of Destruction, 253 s.
–
Usein Doctor Who -kirjojen alussa kuvataan, kuinka Tardis ilmestyy jonnekin uuteen paikkaan. Nautin kovasti siitä, miten kirjailijat kuvailevat Tardiksen ääntä. Stephen Cole kuvailee ääntä kuolevan jättiläisen hengitykseksi.
The Art of Destruction tuo 10. Tohtorin ja Rose Tylerin tulevaisuuden Afrikkaan. He löytävät tutkijoita, jotka luovat uutta sienilajia, joka voisi vastata maapallon ruoantarpeeseen. Sitten alkaakin tapahtua, kun kasvatuslaitoksena toimivan tulivuoren luolissa niin ihmiset kuin eläimetkin alkavat muuttua kultaisiksi golemeiksi ja käydä ihmisten kimppuun.
- Juonipaljastuksia
Tässä kirjassa tapahtuu paljon. Vähän liiankin paljon. Ainakin kolmasosan kerroksista olisi voinut jättää pois juonen siitä kärsimättä. Tarinan alku on kuitenkin hyvin hidas – tai ehkä se on hidas juuri runsauden takia. Kaikkea uutta pitää esitellä lukijoille niin paljon.
Tarinassa pyörii nimeämättömän alienlajin edustaja Faltato, joka on eräänlainen taidediileri ja huijari. Hänet on palkannut porukka valtavan madon näköisiä teknologisesti pitkälle kehittyneitä wurmeja. Wurmeilla on menossa kaksituhatvuotinen sota valnaxien kanssa – ja nämä valnaxit ovat haudanneet taideaarteensa wurmeilta suojaan maapallolle joskus tuhansia vuosia sitten.
Ihmisten toiminta tulivuoren luolissa laukaisee valnaxien turvajärjestelmän. Se alkaa muuttaa elollisia olentoja kultaisiksi golemeiksi, jotka käyvät kaiken liikkuvan kimppuun.
Tässä ohessa osa tutkimuslaitoksen työntekijöistä salakuljettaa ruokaa lähimmän kylän asukkaille ja kylästä nousevat vallankumoukselliset voimat hyökkäävät tutkijoiden tukikohtaan varastamaan sieltä lisää ruokaa. Nämä ihmisjoukot ohitetaan todella nopeasti, ja ne tuovat tarinaan vain epäselvyyttä, joten tässä olisi ollut ihan hyvä karsimisen paikka.
Porukkaakin kuljeskelee koko ajan siellä sun täällä. Huomaan, että kun jossakin ryhmässä ei ole Tohtoria eikä Rosea, unohdan joukon olemassaolon toistuvasti. Jotenkin se, että pari tutkija-sivuhenkilöä kuljeskelee luolissa omia aikojaan, ei oikein tunnu kuljettavan juonta eteenpäin, ja mieleni tarttuu vain niihin lukuihin, joissa Tohtori ja Rose ovat mukana.
Mutta lopulta asiat alkavat ratketa. Luolasto ei olekaan taideaarteiden kätkö vaan valnaxien virittämä ansa. Wurmien sijasta kuitenkin ihmiset ovat nyt laukaisseet ansan. Wurmit saapuvat maapallolle ja sota niiden ja valnaxien välillä jatkuu.
Tohtori ratkaisee tilanteen sivustakatsojan tavalla: hän lähettää sodan muualle. Emme saa tietää, kumpi joukoista voittaa tai jatkuuko sota edelleen tuhansien vuosien kuluttua.
Yksi lisä-ärsytys kirjaan tulee Rosen yksinkertaisuudesta, joka ei vastaa käsitystäni hahmosta. Eräs juonen kannalta oleellinen asia saadaan tapahtumaan, kun Rose paljastaa ymmärtävänsä kaikkia kieliä (koska Tardis kääntää ne hänen mielessään englanniksi). Hän kuulee kapinallisten juonivan keskenään ja menee sitten keskelle heitä sanomaan, että kuulkaas, minäpä ymmärrän kaiken mitä sanotte ja menen kertomaan Tohtorille. Sen lisäksi hän vielä, paljastettuaan itsensä, lähtee näiden kapinallisten kanssa tulivuoren luoliin. Ihan vain noin naiivisti ajatellen, että vaikka he nyt ovat kovin vihaisia, niin tuskin he hänelle mitään tekevät. Tässä ei ole mitään järkeä.
- Juonipaljastus päättyy
Tarinan Tohtori on tutun oloinen tyyppi, joka puhuu paljon ja heittää välillä vähän huonoja vitsejä. Hänessä ei kuitenkaan ole oikein syvyyttä; hän on lähes yksinomaan hilpeä ja joviaali.
Olen lukenut tämän kirjan pari kertaa, ja siitä jää vähän mutainen olo. Tapahtumia ja hahmoja on hirveä määrä, mutta silti toimintakohtauksetkaan eivät oikein imaise mukaansa. Rönsyjä karsimalla tarina olisi parantunut aika paljon.
Kukakirja 