Rory Williams – Kukakirja

Adventures in Lockdown (edited by Steve Cole)

Chris Chibnall, Paul Cornell, Russell T Davies, Neil Gaiman, Mark Gatiss, Pete McTighe, Steven Moffat, Vinay Patel & Joy Wilkinson (2020) Adventures in Lockdown, 182 s.

–

BBC Books kokosi ensimmäisenä koronavuonna varsin nimekkään joukkion Tohtori-aiheisia kirjoituksia Adventures in Lockdown -kokoelmaksi. Kirjoittajakavalkadi houkutteli minutkin ostamaan kirjan, ja luin sen jouluna herkutellen.

Kirja on hyvin lyhyiden tekstien kooste, ja se sisältää monenlaisia pätkiä. Osa lisää tv-sarjan tarinoihin jotakin oleellista, osa on vaihtoehtoisia versioita tapahtumista, ja yhdessä (minun suureksi ärsytyksekseni) jopa puhkaistaan neljäs seinä ja todistetaan, että Tohtori on vain tv-sarjan hahmo eikä oikeasti olemassa ollenkaan. Kirjassa on useita kuvittajia, ja jokainen tarina onkin saanut erityylisen kuvan.

Osa tarinoista on aivan huippuja. Lempparikseni nousi mm. Chris Chibnallin Things She Thought While Falling, joka kertoo nimensä mukaisestikin siitä, mitä 13. Tohtori mietti regeneroitumisensa jälkeen, pudotessaan Tardiksesta kohti maapalloa. Hienoja hetkiä ovat myös Vinay Patelin The Tourist, joka kertoo oudon tarinan miehestä, joka ilmeisesti päätyy elämään omaa elämäänsä, josta ei muista mitään sekä Paul Cornellin sarja, jossa Tohtori tekee tiliä itsensä kanssa asetettuaan eräälle vastustajalleen aikanaan mielestään liian julman rangaistuksen.

Neil Gaimanin tarinassa Rory kertoo videolle elämästään, jotta hänen tuleva lapsensa saa tietää kaikesta, mitä isä on kummallisen elämänsä aikana kokenut. Mukana on myös varsin perinteinen novelli Grahamista, joka haluaa tavata jalkapalloidoleitaan, mutta ajautuu tietysti Tohtorin kanssa setvimään tilanteita sotaisien alieneiden kanssa (Joy Wilkinson).

Russell T Davies on menneinä vuosina kirjoittanut version siitä, miten 8. Tohtori muuttui yhdeksänneksi, mutta tarina menetti merkityksensä, kun Steven Moffat loi tv-sarjaan War Doctorin ja kokonaisen tarinan siitä, miten aikasota päättyi. Nyt tämä Daviesin vaihtoehtoversio on julkaistu tässä tarinakokoelmassa.

Kirja on nopeatempoinen, tekstit ovat lyhyitä, ja oletuksena on, ettei lukijalle tarvitse selitellä mitään. Hahmot niin vanhan kuin uudenkin tv-sarjan ajoilta tulevat vastaan ilman esittelyjä, ja hyvä niin.

Vaikken ihan kaikesta kirjassa tykännyt (on vaikea sovittaa mieleen esimerkiksi tv-sarjan kanssa ristiriitaisia kertomuksia), kokoelma on onnistunutta fanimateriaalia, jonka varmasti luen vielä joskus uudestaan.

The Ruby’s Curse. A River Song | Melody Malone Mystery (Alex Kingston & Jacqueline Rayner)

Alex Kingston & Jacqueline Rayner (2021) The Ruby’s Curse. A River Song | Melody Malone Mystery. 275 s.

–

Sanon heti aluksi, etten pidä BBC:n mainoskikasta, jossa kirjan kanteen painetaan vain kuuluisan näyttelijän nimi, ja sisäsivuilta selviää, että mukana on ollut myös toinen kirjoittaja. Mutta asia sikseen: Alex Kingstonin ja Jacqueline Raynerin kirjoittama mysteeri liittää yhteen River Songin sekä tämän kirjoittamien dekkareiden päähenkilön, Melody Malonen. Kirjassa selvitellään sekä murhia että erään toiselta planeetalta varastetun laitteen, Horuksen silmän, sijaintia.

* Juonipaljastuksia

Kaikki alkaa Stormcagen ultraturvallisesta vankilasta, josta River Song on murtautumassa ulos… vaan hetkinen, hänhän murtautuu sisään! Songin on viimeisteltävä uusin Melody Malone -dekkari, eikä hän kiireisessä elämässään löydä kirjoitusrauhaa muualta, joten selliin vain kirjoittamaan.

Sitten vankilan ilmastointikanavasta alkaa kuulua puhetta. Song ryhtyy juttuun toisen vangitun arkeologin kanssa, ja puheeksi tulee Horuksen silmä, jokin maailmanlopunlaite, jonka tuo toinen vanki on kätkenyt jonnekin. Juttelun kuulee kolmas taho eli vankilassa tietenkin pahis, joka lähtee etsimään esinettä saadakseen sen voimat haltuunsa.

Alkaa kilpajuoksu halki ajan. Selviää, että Horuksen silmä on Kleopatran haudassa, jonka sijaintia kukaan ei tiedä, joten on ensin etsittävä Kleopatra, sitten lavastatettava hänen kuolemansa ja piilouduttava sarkofagiin…

River Song on juuri oikeanlainen hurjapää tähän kaikkeen. Hänen pehmeä puolensa pääsee esiin, kun hän suojelee vanhempiaan pahikselta, joka uhkaa Amyn ja Roryn henkeä, jotta saisi Songin puolelleen. Samalla saadaan pieni vilahdus Amyn ja Roryn uudesta elämästä 1930-luvun New Yorkissa. Myös 13. Tohtori ja Jack Harkness vilahtavat tarinassa.

Tarina herkuttelee TV-sarjassa luodulla kuviolla, jossa Song kirjoittaa dekkariin johtolankoja, joiden mukaan toimia. Tosin tällä kertaa dekkaria on editoinut joku toinen, ja Songin tehtäväksi jää kirjan lähilukeminen, jotta hän löytää oman ja toisen version erot. Song käy myös eläväisen keskustelun kirjan kanssa, johon on kirjoitettu dialogin toiset vuorosanat (toiset hän tulee sanoneeksi itse ääneen).

* Juonipaljastus päättyy

Kirja on mukaansatempaava seikkailu, joka tarjoaa historiallisia kuriositetteja ja Doctor Who -universumin nippelitietoa. Lopulta kirja on kirja on kirja, kun Melody Malone -dekkarin päälle kietoutuva River Songin tarina saa selityksensä Amyltä, joka on laittanut kaiken kansiin ja julkaissut vuonna 2021… enpä kerrokaan miksi.

Tällä kokemuksella soisin Alex Kingstonille lisää tilaisuuksia kirjoittaa River Songista (ehkä Jacqueline Raynerin tai jonkun muun kanssa). Lopputulos on aito, yllättävä ja maaginen.

The Wintertime Paradox (Dave Rudden)

Dave Rudden (2020) The Wintertime Paradox, 426 s.

–

Muistanette, kuinka innostuin Dave Ruddenin novellikokoelmasta Twelve Angels Weeping. Lähdin siis suurin odotuksin hänen viime vuonna ilmestyneen novellikokoelmansa The Wintertime Paradoxin matkaan.

The Wintertime Paradox koostuu 12 novellista, joissa liikutaan jälleen ennakkoluulottomasti eri Tohtoreiden historiassa ja tulevaisuudessa. Kirjaan on myös kirjoitettu pieni, kaiken yhteen kokoava tarinalinja, joka alussa herättää hämmästystä ja saa selityksensä lopussa.

Kirja on kaunis ja mahtavan iso. Siinä on Alexis Snellin puupiirroskuvitus.

Juonipaljastuksia

Kirja tarjoaa herkullisia näkökulmia ja tarinoita esimerkiksi Davrosin ja Tohtorin suhteesta ja Petronella Osgoodin ensihetkistä UNITin työntekijänä. jotain hyvin hauskaa on myös siinä, että Amy Pond ja Rory Williams tuovat joka joulu aterian tyttärelleen River Songille vankilaan.

Erityisen vaikuttunut olin novellista, jossa Tohtori saapuu kerta toisensa jälkeen pelastamaan jotakin maailmaa vain huomatakseen, että jokin toinen hän (mennyt tai tuleva) on jo käynyt vastaamassa hätähuutoon. Näinhän siinä voi tosiaan käydä, kun tarpeeksi kauan kuljeskelee ajassa!

Kirja on jouluteemainen, joten joulua on työnnetty kuhunkin tarinaan vähän vaihtelevalla menestyksellä. Karuimman kertomuksen päähenkilönä on joululahjoja kotiinsa kantava poliisi, joka ajautuu tylsyydestä kärsivän Missyn pelinappulaksi.

Suhteeni teemakirjaan on kaksijakoinen. Toisaalta luin kirjan jouluna, ja olihan se ihan hauskaa. Toisaalta tällaisen lukeminen mihin tahansa muuhun aikaan vuodesta tuntuu typerältä. Koko ajan puhutaan joululahjoista ja -juhlista, vaikka jokaisen tarinan olisi voinut kirjoittaa ilmankin näitä viittauksia. Osittain aika päälleliimattu teema siis.

Juonipaljastus päättyy

Kokonaisuutena kirja on hyvä ja novellit ovat kekseliäitä. Se ei kuitenkaan yllä ihan Ruddenin aiemman novellikokoelman tasolle – ensimmäinen tuntui kantavan vuosikausien fanituksen ja innon mukanaan, kun taas tämä on enemmänkin… no, vain kirja.

Joka tapauksessa näihin novellikokoelmiin kannattaa tutustua. Ja kun seuraava ilmestyy, hankin taatusti senkin.

Twelve Angels Weeping. Twelve stories of the villains from Doctor Who (Dave Rudden)

Dave Rudden (2018) Twelve Angels Weeping. Twelve stories of the villains from Doctor Who, 409 s.

–

Twelve Angels Weeping on kokoelma lyhyehköjä novelleja Doctor Whon ”pahiksista”. Jokaisessa tarinassa esiin pääsee yksi alienlaji. Tohtori ei nouse päärooliin läheskään kaikissa tarinoissa, ja muutenkin hän on vain ulkopuolelta tarkasteltu hahmo. Saamme tulkita, kenestä Tohtorista on kyse, kun kirjoittaja kuvailee hänen asuaan tai olemustaan.

Kirja tuntuu tosi modernilta. Se päivittää tapaa kertoa Tohtori-maailmasta; tarinat eivät ole perinteisiä alun, keskikohdan ja lopun siistejä kaaria, vaan Dave Rudden käyttää vaapaasti rikasta maailmaa, hahmoja ja kirjaan valittuja alieneita.

Jokainen tarina alkaa kuvalla. Puupiirroksilta näyttävät kuvat sopivat ajattomaan Tohtori-maailmaan, ja kuvittaja Alexis Snell osaa luoda paksulla, rosoisella viivalla mukavan jännittävää estetiikkaa.

* Juonipaljastus

Kaikista kirjan kahdestatoista tarinasta on tässä turha kertoa yksityiskohtia, mutta mainitaan nyt muutama. Kirjan aloittava niminovelli kertoo planeetasta, jota riivaa mystinen sairaus. Ensin tuli pöly, sitten planeetan asukkaat alkoivat muuttua kiveksi. Lopulta jäljellä on vain ylin eliitti, joka on sulkeutunut yhteen rakennukseen tautia levittävää pölyä pakoon. Tunnelma on klaustrofobinen, kuten sen enkelitarinoissa tulee ollakin.

Tarinoiden genre vaihtelee salapoliisiseikkailusta (jossa jäljitetään erästäkin varastettua Tardista) päiväkirjaksi, jossa nuori opiskelija kohtaa professori River Songin epäselvissä olosuhteissa, joissa toimii myös olentoja, joiden olemassaolon unohtaa heti, kun katsoo niistä poispäin. Näistä jälkimmäinen on erityisen jännittävä, ja sitä lukiessa täytyi pitää toista silmää kirjassa ja katsella toisella huoneen oviaukkoa (varmistaen, ettei sieltä astu sisään silence).

Yhdessä varsin liikuttavassa kertomuksessa Rory Williams lohduttelee kuninkaaksi valittua nuorukaista, jonka on astuttava elämää pidentävään, suljettuun kuninkaan pukuun. Rory kertoo eläneensä itsekin jo yli 2000 vuotta; tämä antaa kuninkaalle toivoa siitä, että pitkä elämä on mahdollinen kestää.

Yksi hauska tarina valaisee sontaralaisten syntymää ja elämän ensi minuutteja. Kloonilaji syntyy aikuisena suoraan taisteluun, mutta miten? Se selviää Straxin alkuelämää kuvaavassa novellissa.

* Juonipaljastus päättyy

En voi kehua tätä kirjaa kylliksi. Kirja on jännittävä, innostava ja sitä on ihan pakko lukea koko ajan, kunnes se päättyy. Runsaat yksityiskohdat takaavat sen, että uusikin lukukerta tulee tarjoamaan paljon oivalluksia ja iloa.

Sen verran vaikuttunut teoksesta olin, että tilasin heti toisenkin Dave Ruddenin kirjoittaman Tohtori-tarinoita sisältävän kirjan. Se saapui parahiksi toissapäivänä, joten luen sitä joulun levollisina iltoina.

The Silent Stars Go By (Dan Abnett)

Dan Abnett (2011) The Silent Stars Go By, 279 s.

–

En ole suurin esipuheiden fani, mutta tämän kirjan esipuheen ajattelin lukea. Ei olisi kannattanut, sillä kirjoittaja kertoo esipuheessaan, keitä Tohtori ja seuralaiset tarinassa kohtaavat. Ilman esipuhetta olisin saanut tietoa sitä mukaa kuin tarinan henkilötkin: milloin pimeästä näkyvät punaiset silmät, milloin liskomainen olemus.

Tämä on talvinen kirja. 11. Tohtori on luvannut Amy Pondille ja Rory Williamsille joulun. Tardis vie porukan lumiseen maahan, mutta joulua siellä ei ole. Sen sijaan siellä tapahtuu kauheita: kylästä katoaa asukkaita, ja metsässä on nähty punasilmäisiä hirviöitä. Itse talvikin on kauhea, sillä planeetalla on totuttu lämpimämpään ilmastoon.

Planeetalla elää ihmisten jälkeläisiä, joita kutsutaan kansaksi nimeltä morphans. Kulttuurin rakenne on uskonnollinen. Kaiken keskellä on Guide, jota palvotaan jumalana.

* Juonipaljastuksia

Heti alussa Rory ajautuu eroon Tohtorista ja Amystä. Koko kirjan ajan kulkee rinnakkain kaksi tarinaa, jota yhdistyvät vasta lopussa.

Rory tapaa metsään kadonneen kyläläisen, joka pakenee punasilmäisiä hirviöitä. Rory näkee itsekin yhden hirviön. Vasta paljon myöhemmin selviää, että he ovat nähneet eri tyyppejä – mikään ei ole niin yksinkertaista, että vihaisia vastustajia olisi vain yhdenlaisia.

Tohtori ja Amy sen sijaan marssivat kylään ja ottavat hoitaakseen kadonneiden ihmisten asian. Etsintäretkellään he kohtaavat marsilaisia Ice Warrioreita ja pakenevat näitä suureen terraforming-koneistoon; vuorenkokoiseen laitteeseen, joka maankaltaistaa planeetan ilmastoa.

Lyhyesti: marsilaiset jääsoturit ovat muuttamassa ilmastoa kylmemmäksi, jotta voivat kaapata planeetan. Ihmiset ovat unohtaneet sukupolvien kuluessa, miten maankaltaistamisen teknologia toimii, ja he ovat alkaneet pitää opaskirjaa, guidea, jumalan sanana.

Erinäisten käänteiden jälkeen kohdataan se toinen ”hirviö”joukkio, eli eräänlaiset teknologisesti parannellut ihmiset, joita marsilaiset käyttävät hyväkseen kamppailussa planeetasta.

* Juonipaljastus päättyy

Vaikka tarinaan mahtuu valtava määrä henkilöitä ja käänteitä, kirja on rauhallinen luettava. Teos on hyvin kirjoitettu, ja tuntuu, että kirjoittaja oikeasti tuntee hahmonsa.

Mikä ihmeellisintä: kirjan kamppailukohtaukset on kirjoitettu niin konkreettisesti, että pysyin koko ajan kärryillä siitä, kuka on missäkin ja mitä tekemässä. Yleensä kaikki tappelut menevät minulta vähän sumeasti ohi – luen vain kuka lyö ketä ja kuka väistää, mutten näe tapahtumia mielessäni selvänä koreografiana. Nyt näin! Se oli aika hauska kokemus, ja on kiva tietää, että niinkin voi kirjoittaa.

The Water Thief (Jacqueline Rayner)

Jacqueline Rayner (2016) The Water Thief, 159 s.

–

Jotenkin osuvasti edellisen zombi-aiheisen Torchwood-kirjan jälkeen tartuin Jacqueline Raynerin kirjoittamaan Doctor Who -tarinaan The Water Thief. Kirjassa 11. Tohtori, Amy Pond ja Rory Williams matkustavat Egyptiin, jossa tehdään 1900-luvun alkupuolen tärkeimpiä arkeologisia löytöjä. Tämän Oxyrhynchus-kaivauksen löytöihin kuuluu mm. violetti papyruskäärö.

Rory tulee kaataneeksi teetä tämän violetin tekstikäärön päälle. Ja eikös siinä ole jo katastrofin ainekset.

Ai, miten niin osuvasti zombien jälkeen? Odottakaapas vain!

Juonipaljastuksia

Violetti papyruskäärö on tehty violetista kaislasta, joka teetilkan saatuaan alkaa kasvaa holtittomasti. Kasvi imee vettä niin tehokkaasti, että kun se osuu mihin tahansa vesipitoiseen – esimerkiksi ihmiseen – se kuivattaa tämän korpuksi. Ihmisistä tulee sekunneissa muumioita.

Rory jää huolehtimaan kaivauksen ihmisiä turvaan temppelinraunioihin, kun Tohtori ja Amy suuntaavat tekstikäärön syntyaikaan, parin tuhannen vuoden taakse, samaan paikkaan. Rory on tehokas ja päättäväinen toimija, mutta lopulta violettia kaislaa on kasvanut kaikkialle. 1900-luvun ihmisten tehtäväksi jää oikeastaan vain olla kuolematta janoon odottaessaan, että Amy ja Tohtori selvittävät tilanteen menneisyydessä.

Menneisyydessä vastassa on murhamysteeri ja violetin, pyhän kaislan palvontaa. Kaislaa käytetään mm. kuolleiden muumioimiseen. Tohtorilla menee pitkään päästä juonesta kiinni, mutta lopulta hän sekä paljastaa murhaajan että selvittää mystisen kaislan alkuperän. Eikä siinä ole mitään ulkoavaruudellista. (Oikeastaan kaiken takana saattaa olla Tohtorin joskus menneisyydessään tekemä virhe.)

Ja sitten ne zombit: jonkin aikaa muumioituina olleet ihmiset heräävät eloon eräänlaisina vettä etsivinä kasvien jatkeina. Kaikki, mihin he osuvat, kuivuu.

Kirja käyttää hienosti hyväkseen aikamatkailua. Amy, Tohtori ja Rory liikkuvat samoissa maisemissa – heitä erottaa vain aika. Kun Amy astuu temppeliin, jonka sisäpihalla on lampi, Rory kituu janoissaan saman temppelin aavikoituneissa raunioissa.

Juonipaljastus päättyy

Kirjan Tohtori on viehättävä ja tuttu. Ja jos olet joskus miettinyt, mistä time lord tunnistaa planeetan heti sen pinnalle astuessaan, niin esimerkiksi hajusta: ”Definitely Earth. It has a very distinctive scent, Earth. Sort of marshmallows and hope.”

Lyhyt, alle 200-sivuinen kirja on nopea lukea ja vauhti pysyy yllä koko ajan. Loppuratkaisu on lennokas ja tohtorimainen, mutta oikeastaan tässä tapauksessa lopulla ei ole niin merkitystä. Ajassa liikkuminen, arkeologia ja ihmiselämien kerrostuminen nousevat kirjan ydinteemoiksi.

Uskon, että luen tämän uudestaan joskus, kun kaipaan lyhyttä aikamatkaa Tohtorin seurassa.

Web in Space (David Bailey)

David Bailey (2011) Web in Space, 149 s.

–

Web in Space vie 11. Tohtorin, Amyn ja Roryn avaruusalukselle, jonka kimppuun on juuri hyökkäämässä robottiarmeija. Robotit ovat teknologiavarkaita, jotka ryöstävät armotta kaikkien kohtaamiensa avaruusalusten teknologiaa omaksi hyödykseen.

Pahin ongelma ei kuitenkaan ole käynnissä oleva varkaus. Ihmisten alus on jumissa kummallisessa verkossa, joka osoittautuu valtavan, asteroidivyöhykkeellä metsästävän avaruushämähäkin timanteista punomaksi verkoksi. Vaara vaanii siis yhtä aikaa sekä aluksen sisä- että ulkopuolella.

Kirja on noin 150-sivuinen, nuorelle yleisölle suunnattu seikkailu. Siinä on jonkin verran ärsyttäviä piirteitä, kuten huutomerkkien ylikäyttöä sekä kirjoittajan (tai ehkä kustannustoimittajan?) maneeri lopettaa lauseet jännittävissä kohdissa aina kolmeen pisteeseen…

Juonipaljastuksia

Tarina on reippaasti etenevä seikkailu. Ongelmia tulee vastaan vähän liiankin kanssa – milloin avaruusaluksen keinoteokoinen painovoima lakkaa toimimasta, milloin ilmastointikanavassa ryömivät Amy ja Rory kohtaavat kanavassa siivousrobotin. Takaiskuja tulee ihan jatkuvalla syötöllä, minkä on tietenkin tarkoitus pitää lukija koukussa.

Tohtori tuntee myötätuntoa avaruushämähäkkiä kohtaan (ne ovat harvinaisia otuksia), ja tekee kaikkensa pelastaakseen eläimen. Yhtä aikaa on huolehdittava avaruusaluksen miehistöstä, joka pakenee hämähäkkiä pelastuskapseleissa. Tämän kaiken keskellä robottiarmeija varastaa aluksen teknologiaa sekä tietenkin Tardiksen. Lopulta myös Tohtori apulaisineen vangitaan.

Kun sekä Tardis että Tohtorin seurue ovat kaikki kätevästi kidnapattuina robottien aluksella, alkaa pelastautuminen. Siihen liittyy ilmastointikanavia ja ääniruuvimeisseli.

Aivan ehdottomasti hienointa on päästä Amyn ja Roryn mukana lentämään Tardiksella. He pelastavat Tohtorin tämän antamien ohjeiden mukaan: paina sitä kuudetta punaista nappulaa vasemmalta, heilauta vipua kevyesti jne. Mystinen avaruusalus tekee juuri oikean hypyn, kun lentotaidottomat lentäjät osaavat toistaa tietyn, Tohtorin neuvoman liikesarjan.

Kaiken aikaa robottiarmeija käy säälimättä myös hämähäkin kimppuun saadakseen haltuunsa sen kyvyn luoda timanteista seittiä. Tohtori pelastaa hämähäkin kommunikoimalla eläimen kanssa seittiä pitkin morsettaen.

Juonipaljastus päättyy

Kirjassa on hyvä henkilökaarti. Erityisesi pidän yhdestä robotista, joka on niin pelokas, että siirtyy heti ihmisten puolelle, kun joutuu eroon kavereistaan. Se kulkee tarinassa mukana kuin lemmikkieläin tai maskotti, jolla on yllättäviä kykyjä.

Nopealukuinen seikkailu sopii hyvin katkonaiseenkin lukemiseen, sillä siinä on jatkuvia käänteitä ja ongelmanratkaisua riittää joka sivulle. Kärryiltä putoamista ei tarvitse pelätä, vaikka lukisi vain pari sivua kerrallaan – juonen kaari ei vaadi lukijalta jatkuvaa valppautta.

Nuclear Time (Oli Smith)

Oli Smith (2010) Nuclear Time, 243 s.

–

Oli Smithin Nuclear Time teki minuun suuren vaikutuksen, kun luin sen ensimmäisen kerran. Tohtori on aikamatkailija, mutta harmillisen harvoin näkee/lukee nimenomaan ajan luonteeseen liittyviä Tohtori-tarinoita. Yleensähän seikkailuissa mennään johonkin aikaan ja pysytään siellä. Nuclear Time kuljettaa Tohtoria ajassa sekä eteen- että taaksepäin.

Tarina tuo 11. Tohtorin, Amy Pondin ja Rory Williamsin 1980-luvun maapallolle. Kylmä sota on kuumimmillaan ja Yhdysvalloissa suunnitellaan tappajarobotteja. Teknologian kehitys on pidemmällä kuin sen pitäisi olla, mutta tällä kertaa kehityksen takana on vain ihmisen uteliaisuus ja yhden erikoisen tyypin älykkyys.

Juonipaljastuksia

Ollaan siis 1980-luvun Yhdysvalloissa. Tardis laskeutuu pieneen lähiöön, jossa kaikki vaikuttaa varsin idylliseltä. Kylässä asuu kuitenkin ihmisennäköisiä tappajarobotteja, ja – tästä tulee hieno kiireentuntu koko tarinan taustalle – armeija aikoo tuhota robottinsa pudottamalla lähiöön ydinpommin.

Tohtorin tie eroaa Amysta ja Rorystä sattumalta, mutta sattuma kantaa kauas. Amy ja Rory jäävät tappajarobottien armoille puoleksitoista tunniksi sillä välin, kun ydinpommin energia paiskaa Tohtorin kulkemaan ajassa toiseen suuntaan. Tohtori nimittäin kaappaa pommin Tardikseen, joka pyrkii pelastamaan itsensä ja Tohtorin jakamalla pommin energiaa menneisyyteen pikkuhiljaa.

Meillä on nyt siis muiden silmissä takaperin puhuva ja liikkuva Tohtori, joka yrittää rakentaa menneisyyttä sellaiseen järjestykseen, että pommi ei putoa Amyn ja Roryn niskaan. Muutakin pelastettavaa löytyy.

Kirjan hienoin kohtaus on se, jossa Tohtori tapaa takaperin elävän itsensä. Kommunikaatio on vaikeaa. Oli Smith on kirjoittanut kohtauksen kummankin Tohtorin näkökulmasta, mikä on hauskaa ja turhauttavaakin luettavaa, sillä käy hyvin selväksi, etteivät Tohtorit oikein tajua toisiaan.

Juonipaljastus päättyy

Kirjan aikatasot ovat mielenkiintoisia ja perusteltuja. Myös muutamat sivuhenkilöt saavat luonnetta, ja heidän tulevaisuutensa alkaa oikeasti kiinnostaa. Amy ja Rory jäävät lähinnä selviytymään tilanteista keskenään, kun tarina keskittyy Tohtorin toimiin eri aikajanoilla.

Nuclear Time on nopealukuinen seikkailu, jossa on sopivasti kylmän sodan kauhua ja vähän poliittisiakin sivujuonteita. Keskiössä on kuitenkin Tohtorin epätavallinen äly ja erikoiset ratkaisut mahdottomissa tilanteissa.

Paradox Lost (George Mann)

George Mann (2011) Paradox Lost.

–

Paradox Lost on niin tarttuva kirjan nimi, että se on suurin syy siihen, että hankin tämän teoksen. Kirjan ytimessä onkin aikaparadoksi: 11. Tohtori, Amy Pond ja Rory Williams saapuvat 2700-luvun Lontooseen, jossa on keksitty alkeellinen aikamatkustus. Ensimmäinen matka on tehty 1900-luvun alkuun, ja samalla on rikottu aikapyörre. Tätä kautta squall-nimiset otukset ovat päässeet aikapyörteestä maapallolle syömään ihmisten psyykkistä energiaa.

Squall kuvaillaan lepakkomaisiksi, siivekkäiksi ja harmaiksi olennoiksi, joten menee tovi ennen kuin tajuan, että kyse ei ole niistä lepakkomaisista olennoista, joita näemme tv-sarjan jaksossa Father’s Day. Siinähän Rose Tyler aiheuttaa aikaparadoksin, jota reaperit tulevat syömään pois.

Juonipaljastuksia

Squall on reapereita yksinkertaisempi olento. Se vain tappaa ihmisiä, ei syö koko todellisuutta. Sille on kuitenkin kehittynyt kiehtova parviäly; mitä useampi squall pääsee planeetalle, sitä älykkäämmiksi olennot muuttuvat. Tämä lisää kiireentuntua mukavasti koko kirjaan.

Tarinan alussa Tohtori seuralaisineen kohtaa 2700-luvulla androidin, joka kertoo tapahtumista vuonna 1916. Se on odotellut Tohtoria kaikki nämä vuosisadat pelastaakseen menneisyyden. Tohtori lähtee heti Tardiksella vuoteen 1916 ja jättää Amyn ja Roryn 2700-luvulle selvittämään tilannetta.

Muutamien käänteiden myötä Amy ja Rory päätyvät käyttämään vastakeksittyä aikakonetta ja seuraamaan Tohtoria 1900-luvun alkuun. Syntyy paradoksi: juuri tämä on se ihmiskunnan ensimmäinen aikamatka, jonka kautta koko ongelma alun perin syntyy.

Kirjassa on mahtavia sivuhenkilöitä, joiden eloonjäämisestä olin lukiessani aidosti huolissani. Squall on aika yksiviivaista porukkaa, jonka ainoa tavoite on syödä ihmismieliä, mutta joskus monomaaninen vihollinen on uhkaavin kaikista. Se ei tuhlaa aikaa strategioihin vaan käy tauotta päälle.

Juonipaljastus päättyy

Kirjassa on kuvattu hyvin tilaa ja kaupungin muuttumista. Kun samat henkilöt kulkevat Lontoossa lähes tuhannen vuoden aikaerolla, muutos on konkreettista ja välitöntä.

Kirja on myös ripoteltu täyteen viittauksia tv-sarjan tapahtumiin. Jos näitä ei tunnista, se ei haittaa juonen seuraamista, mutta on hauskaa, että Tohtorin menneisyys on läsnä. Tämä ei ole kokonaan irrallinen tarina, kuten Tohtori-kirjat usein ovat. Sen sijaan Tohtori heittää esimerkiksi tällaisia juttuja:

“The rift is too big. It’s a whopping great hole in the fabric of the universe. So big you could get a double decker bus through it.” – – “Actually, I’ve done that before. Not a pleasant experience.”

Kirjan näkökulmahenkilöt ovat professori Angelchrist 1900-luvun alussa ja Rory nykyhetkessä. Angelchristille kaikki on uutta, ja hänen kauttaan lukijakin saa kokea asioita uusina. Se, miten professori näkee Tohtorin, esimerkiksi, on riemastuttavaa ja samaistuttavaa.

Magic of the Angels (Jacqueline Rayner)

Jacqueline Rayner (2012) Magic of the Angels, 110 s.

–

“The angel moved…” Amy whispered.

“Oh yes,” replied the Doctor grimly. “The angel moved.”

Doctor Who -kirjoista on julkaistu myös lyhyiden kirjojen Quick Reads -sarja. Nopealukuisten miniromaanien sivumäärä on aina noin sata, ja fontti on sen verran suurta, että kirjan lukee suunnilleen yhdeltä istumalta.

Olen suuri weeping angelien fani (en ole muuten koskaan katsonut, miten näiden alienien nimi on suomennettu tv-sarjassa). Olen yrittänyt kerätä itselleni kaikki ne kirjat, joissa Tohtori kohtaa enkelit. Nopealukuisten sarjastakin löytyy yksi tällainen: Magic of the Angels.

Juonipaljastuksia

11. Tohtori viettää Amyn ja Roryn kanssa lomaa Lontoossa. Tohtori osoittelee kaupungin maamerkkejä ja kertoilee, mitä on missäkin niistä tehnyt. Lomalaisten tie vie taikurin esitykseen, jossa taiotaan tyttöjä kadoksiin. Tohtori seuralaisineen tunnistaa enkelipatsaan, joka on osa esitystä. Weeping angelhan se siinä lähettelee tyttöjä menneisyyteen, ja taikuri saa esityksestään mainetta ja kunniaa.

Lyhyeen tarinaan mahtuu huomattavan paljon. Rory törmää kahteen vanhaan naiseen, jotka muistavat unenkaltaisesti ilmestyneensä tyhjästä vuoteen 1945. Nämä ovat niitä tyttöjä, joita nykypäivästä lähetellään menneeseen elämään elämänsä loppuun siellä.

Tohtori ja Amy esiintyvät taikureina päästäkseen teatterin takahuoneeseen. Sieltä löytyy enkeli, joka on vähällä heittää myös Tohtorin vuoteen 1945.

Amy kaappaa illan esitykseen valmistautuneen tytön ja lähtee itse tämän sijasta lavalle. Juuri kun Amy olisi joutumassa enkelin kynsiin, tapahtuu viimehetken käänne.

Juonipaljastus päättyy

Enkelit eivät enää koskaan ole yhtä pelottavia kuin esiintyessään ensimmäisen kerran Doctor Who -jaksossa Blink. Siitä huolimatta niiden parissa on aina kutkuttavaa. Niille voi kirjoittaa mitä kieroimpia aikaan liittyviä juonia, ja niin nytkin – Jacqueline Rayner on asettanut kahdessa iässä elävät tytöt/mummot odottamattomiin tilanteisiin. Koska tapahtumat kiertävät kehää, Tohtori päätyy jopa aloittamaan koko ketjun auttaessaan mummoja nykyhetkessä.

Kirjassa on sopivasti kevyttä huumoria. Erityisesti fanitan Tohtorin kiertoajelua, jolla hän kertoo, miltä Lontoo hänen silmissään näyttää. Alieneja siellä, vankina istumista tuolla. Rento, menneisyydestään rupatteleva Tohtori olisi parasta seuraa mille tahansa lomalle.